Korkeilla aidoilla ja verhoilla ei tee mitään – kaiken läpäisevä digitaalisuus on romuttanut yksityisyyden idean

Kodin seinien sisällä voin olla oma itseni. Sopivan hetken tullen puuhaan mitä huvittaa – kuljeksin vaikka nakuna. Löhöän kalsareissa, katson sarjoja putkeen ja popsin mättöä. Voin olla ihan sellainen kuin olen. Mutta olenko?

Lapsuudenkodin seinän takana asui Maire. Kun siltä tuntui, hän soitti ovikelloa ja lampsi muitta mutkitta peremmälle. Tapana oli, että täti istui aikansa sohvalla, jutusteli, neuloi, selaili ehkä Avotakkaa ja poistui omia aikojaan. Usein hän toi kukkia.

Kummitätini ihmetteli, eikö mokoma häiritse perheen omaa elämää. En muista, mitä vastattiin, mutta kysymys jäi mieleen. Omaa elämää? Miten niin elämä on omaa?

Seuraavan kerran outo ajatus esiintyi jossain vanhassa kirjassa. Muistan lauseet vieläkin:

”Eikö teillä ole lainkaan yksityiselämää? Pyydän anteeksi, että kysyn sitä.”

Äskettäin tietokone kehotti valitsemaan sopivat yksityisyysasetukset. Ystävän tili kaapattiin kesällä. Sotaisan naapurimaan lähetystö pystyy seuraamaan matkapuhelinten käyttöä, sisältöä ja sijainteja Helsingin keskustassa. Valetukiasemien avulla urkinta onnistuu myös muualla Suomessa.

Ystäväperhe osaa seinänaapurien tavat minuutin tarkkuudella. Talon seinistä kuuluu kuulemma läpi – jopa ”sellaiset asiat”. Kun soitin alakerran asukkaan ovikelloa kello kolme aamuyöllä ja pyysin hiljentämään räppiä, minua tuijotettiin kuin kummitusta. Talon järjestyssäännöt olivat tuntematon käsite.

Kodin yksityisyydelle on tapahtunut jotakin. Oliko kotirauha vain keskiluokkaa suosineen aikakauden oletus hyvästä elämästä?

Olisiko niin, että kaiken läpäisevä digitaalisuus on peruuttamattomalla tavalla romuttanut yksityisyyden käsitteen? Miten yksityiselämä pysyy omana tietona? Perustuslaki ainakin ”turvaa oikeuden yksityiselämän suojaan, kunniaan ja kotirauhaan”, teoriassa.

Korkeilla aidoilla ja verhoilla ei tee mitään. Murto ei ole sorkkarauta vaan pankkitilin kaappaus tai identiteettivarkaus. Joku voi esiintyä minuna. Tietyn henkilön ulkonäköön ja työhön liittyvä julkinen häpäisy ja uhkailu ovat ikään kuin ok. Kansanvalta on saanut uusia merkityksiä.

Sisustuslehdet tyydyttävät myös tirkistelyn nälkää. Kun lauantai-illan suosituimman viihdeohjelman tähti aikoinaan raotti yksityiselämäänsä ja avasi kotinsa ovet Avotakankin lukijoille, irtonumerot myytiin hetkessä loppuun. Paljastaisiko julkkiksen sisustus jotain salattua… Miten mielenkiintoista!

Mitä koti varjelee, kun se suojelee yksityisyyttä? Ystävätär muisteli, miten vanhemmat kielsivät ”levittämästä perheen asioita kodin ulkopuolelle”. Aikuisilla oli siis jotakin salattavaa. Hänellä itselläänkin oli. Kenkälaatikollinen aarteita, muun muassa sininen kivi ja kreikkalainen simpukka.

Nykylasten nettikäytöstä yritetään oikoa. Selvää on, että nuorison käsitys yksityisyydestä on jotain ihan muuta kuin heidän vanhemmillaan. Lasten yksityisyyden varjelusta on tullut kasvatuksen ykköshuoli. Iso paha netti vaanii kaikkialla.

Varjelluimmat yksityiselämän asiat liittyvät useimmiten varattomuuteen, päihteisiin ja ahdistaviin sukupuolirooleihin. Perheväkivallan jälkiä yritetään yhä vieläkin puuteroida piiloon.

Onnen haave perustuu illuusioihin. Mikään ei kirpaise yksityisemmin kuin unelmien romahdus, ja pettymykset aiheuttavat häpeän tunteita.

Onneksi sydän ei ole yksiö. Epä­digitaalisia ystäviä ei voi koskaan olla liikaa. Yksikin live-hali riittää.

Kaj Kalin on muotoilun asian­tuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.