Kaikki tuntuu olevan avointa ja yhteisöllistä. Taloyhtiöissä on pihatalkoita. Netti on täynnä fiiliksiä. Kaverit jakavat kuvia ravintola-annoksista, joita luulen Picasson taiteeksi.
Silti kukaan ei enää soittele huvin vuoksi, ainakaan minulle. Puhelusta ilmoitetaan tekstarilla: Milloin voi soittaa? Tekstarit ovat katoavaa kansanperinnettä. Lapset ja nuoret viestivät kuvilla ja kuviomerkeillä.
Lenkkipolulla vastaantulevat eivät moikkaa. Kahvilan kassa vilkaisee vasta, kun ollaan naamakkain. Hymyt ovat kuolemassa sukupuuttoon, paitsi selfieinä.
Voin olla väärässä, mutta ovatko koronapandemian jälkeiset ihmiset vaikeammin saavutettavia ja herkemmin loukkaantuvia?
Me suomalaiset olemme ennenkin olleet arkoja. Naapurit eivät puhu kunnes riitelevät. Yritin sanoa bussissa, että erään matkustajan reppu oli auki ja toiselle, että häneltä jäi ruokakassi penkille. Ei onnistunut. Molemmilla oli valkoiset napit korvissa ja katse kännyssä. Postinkantajan kuulokkeissa raikui räppi, kun toivotin hyvät joulut. Hän säikähti. Käyttäydyin uhkaavasti.
Myönnetään: en jaksaisi sotaa, ilmastokatastrofia enkä poliittista äijäpuhetta. Kesällä aion uppoutua omaan pikku puutarhaani. Kiehukoon Iso Paha Maailma omissa myrkkyliemissään.
Myönnetään: Jääköön demokratia omiin hoteisiinsa, kunhan saan säilyttää oikeuteni. Kansalaisvelvollisuuteni tahtoisin unohtaa. Eivätkö verot ole vakuutusmaksuja, joita maksan pitääkseni yksityisyyteni turvassa?
Myönnetään: Haluan tavata vain tarkoin valittuja ihmisiä. Tuntemattomat ovat alkaneet tuntua riskiltä. Ovikello soi ani harvoin, ja mietin, uskallanko avata. Olisi kivaa unohtaa kaikki ja lähteä matkalle. Onkohan hotelli rauhallinen? Entäs ne lentokoneen päästöt?
Miten tässä näin kävi? Oikeastaan minua hävettää ja hirvittää. Ja silti kodin syntyä ja käsitettä ei voi ymmärtää ilman yksityisyyden ideaa. Muistelenpa siksi asumisen historiaa.
Kaupungistumisen seurauksena siirryttiin asumaan erilleen työpaikoista. Kodista tuli perhe- ja vapaa-ajan linnake. Silti tällaisissa monitoimitiloissa ydinperheen apuna tekivät töitä, lepäsivät ja virkistäytyivät niin sukulaiset, palkolliset kuin vuokralaiset. Kodin idea oli pitkään avoin ja yhteisöllinen.
Aluksi paremman kodin yksityisin paikka oli verhoin piilotettu pylvässänky. Sitten vuoteet suljettiin omiin huoneisiin. Sali varattiin aterioita ja vieraita varten. Keittiöt olivat pitkään palvelustiloja tai naisten valtakunta. Syrjivä keittokomerokulttuuri oli pitkään vallalla meilläkin.
Keskiluokan nousun myötä edustavuudesta tuli osa arkea. Uusi status esiteltiin olohuoneissa. Sisustustavaran, tai designin, massatuotanto levitti yhteiskunnallisen nousun ilosanomaa. 1950- ja 60-lukujen virkamiesperheet edustivat itsensä läkähdyksiin. Yksityisemmän vapaa-ajan nälkä kasvoi. Lomarakennuksista tuli myyntihitti. Yllätysvieraista ei pidetty. 1970-luvun alussa haluttiin lähteä muille maille, vaikka Espanjaan.
Ennen koti oli linnani, nyt se on luja kupla. Paras kupla näkyy läpi. Sieltä kelpaa tarkkailla maailman menoa. Mietin tarkkaan, mihin vapaa-aikani käytän. Ja sitä riittää, koska olen päässyt irti niin sanotusta viihteestä. Perunan paikka on maa, ei sohva. Ehkä olen media-askeetikko? Toimiva yksityisyys vähentää yksinäisyyttä ja lujittaa sosiaalisuutta.
Vaikka varjelen yksityisyyttäni, en loukkaannu somen postauksista, taideteoksista enkä sukupuolista. Loukkaannun sodasta, ahneudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.
Kirjoittaja Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
