Elämä on yksinkertainen juttu. Se perustuu kahteen pakkoon, syömiseen ja asumiseen. Molemmat edellyttävät rahaa. Siksi ne ovat myös kaksi hallitsevaa bisneksen muotoa. Samalla kyse on psykologiasta eli mielen ja lähiympäristön välisestä suhteesta.

Olemme tottuneet käyttämään terapeuttien palveluja. Silti vahingollisesta kaavoituksesta kärsivää ei oteta vakavasti. Jos arkkitehtuuri ahdistaa, turvakotia ei ole. Taajamasuunnittelun aiheuttamia traumoja ei tunnista kukaan.

Tiivis ja ahdas ei ole hyväksi. Uudet lähiöt ovat täynnä hämäriä umpikortteleita. Jokainen citysuunnittelija sijoitettakoon asumaan uusimpaan kunnallis­poliittiseen luomukseensa ainakin vuodeksi.

Kaikki ympärillämme tuntuu perustuvan positiivisiin elämyksiin. Puhutaan henkisestä kasvusta. Entä puiden ja metsien kasvu? Pahan ympäristön syndrooma on olematon käsite.

Kotimaamme asuinalueet eivät muistuta Manhattania tai Tokiota. Silti suunnittelijat hakevat esikuvansa kaukaa. Harvaan asutetussa Suomessa kyse ei ole tilan puutteesta. Kyse on rakennusalan suljetusta ja vaikeasti tulkittavasta ansaintalogiikasta. Vallalla oleva tornitalobuumi on harhainen erehdys.

Tutkimusten perusteella arjen eniten onnellisuutta tuottavia asioita ovat muun muassa läheisistä huolehtiminen, ruoanvalmistus ja pihatyöt, kuten myös lapset ja leipominen. Mikään niistä ei suju hyvin, jos ympäristö perustuu gryndereiden ja sijoittajien ahneuteen.

Tutustuin viime vuosina suunniteltujen kunnallisten asuntojen pohjaratkaisuihin ja kauhistuin. Nyt kirjoitetaan arkisuutta uusiksi. Talous on korvannut empatian, ja tulotaso sulautuu asumistasoon. Liekö monen yksinäisyyteen, eroon tai jengilapsuuteen vaikuttanut huono arkkitehtuuri?

Entisaikojen toiminnallisuus merkitsi yhteisöllistä arkea. Nykyfunkis perustuu suuriin liikenneväyliin ja miniyksiöihin. Virastokielellä tämä on ”vastuullista asumista”.

Kohtuuhintaista asuntotuotantoa ei ole. Kaikki kaatuu korkotukilainan saannin kauheuksiin. Asunto­hallituksen purkaminen oli moka. Nyt jyllää ARA, Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus. Nimi on yhtä väärä kuin hyvinvointialue.

Jos vuokra-, asumisoikeus- ja osaomistusasuminenkin karkaavat yhä useamman ulottuvilta, emme voi puhua demokraattisesta yhteiskunnasta. Myös työttömät haaveilevat unelmakodeista, vaikka ne eivät perustuisikaan Alvar Aallon kalusteisiin.

Yksinkertainen on kaunista. Ihannekodin määritelmään ei kuulu ranskalainen stailaus tai Milanon viimeisin villitys. Paitsi tietenkin omaperäisenä ite-versiona! Mikäs sen hauskempaa.

Tyyli on luovaa toisinajattelua, ei rahalla tai somessa kisailua. Tunnenkin enemmän minimitoimeentulon ja erilaisten avustusten varassa sinnitteleviä ihmisiä kuin niin sanottuja ”hyvissä osoitteissa” asuvia.

70 vuotta sitten rakennetut talot ovat paremmassa kunnossa kuin nykyiset. Uusien asuintalojen virallinen maksimi-ikä on 50. Käytännössä ongelmat alkavat 20 vuoden jälkeen. Rakennusten elinkaari on nyt minimissään. Eniten ongelmia aiheuttavat rakennuseristeet sekä nopeasti vaihtuvaan dataan kytketty teknologia. Pitääkö ilman todella kiertää vain sähköllä?

Käväisin kylässä Helsingin Kalasataman harmaassa pilvenpiirtäjässä. Viihdytkö, kysyin viisivuo­tiaalta. Kyllä, hän vastasi, mutta olisi kiva tietää, onko pihalla leikkikavereita. Täältä ei näe mitään.

Kirjoittaja Kaj Kalin on muotoilun asian­tuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.