Työn paras tulos ei ole palkka vaan onnistumisen tunne
Asioiden käytännön hallinta on edelleen käypää valuuttaa. Kädentaidot ja ruumiillinen tekeminen ovat läsnäolon kykyjä, kirjoittaa muotoilun asiantuntija Kaj Kalin.
Joku on viherpeukalo. Toisella on peukalo keskellä kämmentä. Se, joka ei osaa avata viemäriä, ilmata patteriaan tai koota Ikea-hyllyä, on poropeukalo. Hän voi olla myös mämmikoura, tumpelo tai tohelo.
Osaamattomuudella on monta nimeä. Kansanperinnettä vähänkään tuntevat tietävät, että käytännön arkihommissa hutiloivia tai epäkäytännöllisiä ihmisiä ei hyvällä katsottu. Heillä ei ollut yhteisöllistä asemaa, saati virkaa. Kätevyys oli elinehto.
Entiset yhteisöt arvostivat taidokasta toimintaa. Kun työn näkee, tekijän tuntee, tokaistiin.
Ennen teollistumisen aikaa työt tehtiin käsin ja porukalla. Työn palkka oli leipä. Ken ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä, oli raamatunlause, jonka kaikki osasivat. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, pauhasi pappi.
Kristillisen työmoraalin ylistys on historiallinen arvoitus. Miten ihmeessä siistin sisätyön tekijöistä – papeista – tuli valtaa käyttävä ammattikunta? Uskonto voi olla syy niin sanotun henkisen ja ruumiillisen työn erotteluun.
”Asioiden käytännön hallinta on yhä käypää valuuttaa.”
Inhimillinen tietoisuus kehittyy vuorovaikutuksessa muun todellisuuden kanssa. Asiat ymmärretään arjen välityksellä. Tämän ajan teineille talonpoikaiskulttuurin arkiesineistö ei sano mitään. Vierailu museossa on rangaistus. Rukki? Kirnu? What?
Asioiden käytännön hallinta on silti yhä käypää valuuttaa. Mitä pitäisi ajatella äskettäin nähdystä nettiotsikosta: ”Naiset paljastavat: Tämä on miehessä kaikkein seksikkäintä! Mies, joka osaa kokata tai korjata jotakin, on naisten mieleen.”
Hmm… mitä korjaisin tai kokkaisin? En autoa enkä digilaitetta. Perämoottorin huolto luonnistuu.
Miten olisi ikkunanpesu ja sienirisotto? Muuttuisinko kiinnostavaksi?
Entinen naapurini on ambulanssin ensihoitaja. Ystävän aviomies on palopelastaja. Kolmas korsto kiipeää puunlatvaan ja pätkii rungon moottorisahallaan samalla, kun laskeutuu.
Netin huuhaa-palsta taitaa olla oikeassa. Näillä kavereilla näyttäisi yhä olevan menestystä naismaailmassa – jos moista sanaa rohkenee käyttää?
Tekijämies on tekijämies. Entä pystyvä ja kätevä nainen? En tiedä, osunko oikeaan, jos sanon, että remontoiva, korjaava ja kirvestä käyttävä naisväki aiheuttaa äijissä pientä levottomuutta?
”Työn paras tulos ei ole palkka vaan onnistumisen tunne. Milloin viimeksi sait kiitokset esihenkilöltä?”
Töiden tarkoitus on aina jokin tietty ympäristö, jonka osa omakin aherrus on. Fyysinen työ jos mikä on sosiaalinen kyky, ei sometus eikä näppiksen nakutus.
Työn paras tulos ei ole palkka vaan onnistumisen tunne. Milloin viimeksi sait henkilökohtaiset ja kannustavat kiitokset esihenkilöltä? Milloin kuulit olevasi aarre?
Olisiko työntekijän osaamisen ihailu epäkorrektia käytöstä? Aiheuttaako sympatia vääriä johtopäätöksiä? Onko sellainen johtaja edes uskottava?
Tuttuni, joka ammatikseen siivoaa porraskäytäviä, kertoo, että häntä ei tervehditä eikä kehuta. Moitteita riittää.
Kysyin roskakuskilta, milloin häntä on kiitetty. Ei tule mieleen, hän sanoi.
Katuja kesätöinään korjaava opiskelija kertoi päivittäisestä solvaamisesta. Ensihoitajaa on lyöty. Vanhemmat uhkailevat opettajia. Kassalla työskentelevän ulkonäköä arvostellaan.
Vaikuttaa siltä, että osa julkisen työn tekijöistä on alkanut olla vaarassa. Läsnäoloammatit ja konkreettinen taitotyö edellyttävät vuorovaikutustaitoja, joita datatyöläiset eivät hallitse. Taitojen välinen kuilu syvenee.
Kädentaidot ja ruumiillinen tekeminen ovat läsnäolon kykyjä. Tosiasiat, kuten hyvä ruoka, oma koti ja kulta, perustuvat asioiden ymmärtämiseen käytännössä.
Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
