Laatu nostaa kummasti kauppiaan ja asiakkaan itsetuntoa
Elämme mielipiteiden ja fiilistelyn kulta-aikaa, mutta laatu ei voi olla mielipide. Sillä pitää olla konkreettiset perustelut, kirjoittaa muotoilun asiantuntija Kaj Kalin.
Kaikkialla, missä kauppaa käydään vielä naamakkain, toistuu yksi sana: laadukas. Kallis ja halpa ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Samoin mikään ei ole enää vaikeaa, ainoastaan haastavaa. Kuten ulkomaisen sohvan toimitusaika, kolmesta kuuteen kuukautta.
On vielä toinenkin puistattava sanahirviö, ja se on edukas. Viimeksi kuulin sen apteekissa. Muuten rinnakkaislääke oli kuulemma ihan sama kuin vanha, tuttu merkki.
Laadukas ei kuulu mielisanoihini. Laadukas kuulostaa vähättelevältä.
Hyvä ja huono ovat näinä aikoina enää vain henkilökohtaisia elämyksiä. Elämme mielipiteiden ja fiilistelyn kulta-aikaa. Somen mutupurkaukset ovat opettaneet huonoille tavoille.
”Arkkitehdit eivät uskalla puhua kauniista ja rumasta.”
Ei laatu voi olla mielipide. Sillä pitää olla konkreettiset perustelut. Sen, jos minkä, luulisi olevan myyntivaltti. Tilapäinen myyjä ei osannut selittää, millainen runko sohvassa on, täytemateriaaleista puhumattakaan.
Arkkitehdit eivät uskalla puhua kauniista ja rumasta. Putkiremontin takuuaika on sama kuin jääkaapilla. Kunnallisen rakentamisen laatu on kamalaa. Rakennusfirmojen suhmurointeja ei valvo kukaan. Miten olemme tähän joutuneet?
Julkisuutta leimaa pelon ja epävarmuuden ilmapiiri. Loukkaantumisen pelko sulkee suut. Nyt ei ole kyse suomettumisesta vaan somettumisesta. Suomi on asiantuntijoiden luvattu maa. He tuuraavat henkilöitä, jotka julkishallinnollisen virkansa puolesta eivät sano mitään.
Mistä Suomen hyvin koulutetut, muotoiluammattiin valmistuneet ammattilaiset ylipäätään elävät? Eivät ainakaan hyvää, kestävää ja turvallista arkitavaraa suunnitellen vaan niin kutsutun palvelumuotoilun ilosanomaa rallatellen.
”Sillä eikö ole niin, että kaikkea, mitä todella rakastaa, myös suojelee, hellii ja pitää lähellään?”
Tuttu sisustusarkkitehti osallistui projektiin, jossa pohdittiin kaupan kassojen parasta tapaa hymyillä ja työvaatteiden uutta, pirtsakkaa ilmettä. Myymäläkalusteet tulivat muualta. Kukaan ei tiennyt, kuka ne oli suunnitellut. Mitä väliä?
Lopulliset hankintapäätökset teki talousosasto, hinnan perusteella. Laatu oli välttävää mutta kuulemma ”riittävää”, ainakin seuraavaan yritysilmeremppaan saakka.
Kun valitin uudesta valaisimesta, jonka hipaisunäppäin lakkasi toimimasta puolessa vuodessa, sain vastauksen, jossa kerrottiin valmistajan olevan pahoillaan mielipahasta, jonka henkilökohtainen käyttäjäkokemukseni oli minulle aiheuttanut.
Viralliset anteeksipyynnöt eivät enää perustele eivätkä myönnä mokiaan.
Minulla on ikävä sisustusliike Funktion Alli Syvänojaa. Alli toimitti italialaisia designhuippuja asiakkaan kotiin ihan vain ”mietittäväksi kaikessa rauhassa”. Yleensä esineet eivät palanneet myymälään.
Laatu nostaa kummasti kauppiaan ja asiakkaan itsetuntoa. Kyse on luottamuksesta. Ennen myös myyjiin saattoi kiintyä. Heille vietiin jopa joululahjoja. Laatu ostetaan kasvokkain, Kiinan bulkki netistä.
Omalääkäreitä ei enää ole. Kelan ja suurten sairaaloiden lekurit tekevät päätöksiä tapaamatta potilaitaan, sori: asiakkaitaan.
Olen pulassa, sillä haluaisin luottaa ja kiintyä. Haluaisin, että anteeksipyynnöt eivät tulisi bottien algoritmeista.
Sillä eikö ole niin, että kaikkea, mitä todella rakastaa, myös suojelee, hellii ja pitää lähellään? Olkoon se sitten lapsi, puoliso, peritty tuoli tai vanha puu.
Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
