Olen ollut hyvä keskiluokan edustaja. On koti, työ, lähiomaiset ja tyhjä rikosrekisteri. Palkasta on jäänyt ekstraa harrastuksiin, matkusteluun ja sushilajitelmiin. Olen seurannut uutisia ja äänestänyt mieluummin naista kuin miestä. Ääriliikkeistä en pidä, mutta en raivoa somessa.
On ollut kiva kuulua meihin. Taidan kuulua keskiluokan keskiluokkaan, en siis alempaan enkä ylimpään. Olen rivikansalainen ja kelpo veronmaksaja. Mielestäni olen silti rikas, ainakin mitä sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan tulee. Tosin saavutukseni ovat yksityisiä eivätkä koukuta seuraajia, saati vetoa mainostajiin.
Rakennusalalla kolme kertaa enemmän tienaava (tai tienannut) tuttu ei lue kirjoja eikä piittaa kulttuurista. Hänellä on Tesla. Viime vaaleissa hän äänesti ”duunaripuoluetta”, joka ei kuulemma ole vasemmalla eikä vihreä. Kotiaan hän nimittää kämpäksi ja puolisoaan muijaksi.
Mikäs siinä. Uskon demokraattiseen elämäntapaan, jossa kaikilla on kivasti kaikkea eikä kaveria jätetä. Silti hymyni on kiristynyt. Olen pitänyt itseäni aitona ihmisenä. Mutta miten on?
Olen ollut ihanteellinen kuluttaja. Olen lusinut pankin vankeudessa reilut kymmenen vuotta ja päässyt vapaaksi: omistan asunnon. Kuukausi sitten yhtiövastike nousi yli 80 prosenttia. Nyt maksan saman kuin naapurissa asuva vuokralainen.
Olen ostanut elämyksiä ja tiennyt, mitkä tavarat ovat tyylikkäitä ja toisinaan jopa trendikkäitä. Olen ajatellut, että kodin sisustus on edustanut hyvää makua tai ainakin persoonallista. Sisustustoimittaja kuvailisi kokonaisuutta ehkä ”urbaanin boheemiksi”.
Vähän aikaa sitten näin unta Aallon tarjoiluvaunun muotoisesta rollaattorista. Se oli painajainen. Kaupassa näen ensin punaiset hintalaput. Apteekissa valitsen halvemman rinnakkaistuotteen.
Valtakunnan suurimman sanomalehden uusi pomokin haluaa tuotteeseensa enemmän ”keskiluokan asiaa” ja ”vähemmän kulttuurikritiikkejä”. Mikäs siinä. Mutta mitä ne enää ovat, nämä niin sanotut keskiluokan asiat? Olen ymmälläni ja epävarma.
Apua! Keskiluokkaisuuteni on kriisissä. Elämästä on tullut hankalaa, eli nykykielellä: haastavaa. Kirjahyllyssä on kirja, joka vaikuttaa ajankohtaiselta. Ainakin nimensä perusteella: Kireähermoista väkeä.
Katselen kotiani ja huomaan, että se perustuu kiintymykseen ja tunteellisuuteen. Vaikka julkista elämää hallitsee arvaamattomuus ja sotaisuus, saan tukea ja turvaa enemmän tai vähemmän kulahtaneista kamoistani. Ihailen ja tunnustelen kaikkea uudenlaisella hellyydellä.
Ajattelen ystäviäni, jotka erosivat 23 avioliittovuoden jälkeen ja menivät uudelleen naimisiin muutaman vuoden kuluttua. Sama puoliso olikin maailman ihanin. Ensirakkaus oli kypsynyt klassikoksi.
Vaikka tiukkaa tekee, miksi nillittäisin inflaatiosta ja lainakorkojen noususta? Onko muka todella niin, että tulotaso on yhtä kuin elämäni laatu? On, jos syynä on potkut, pitkäaikainen työttömyys, sairaus tai vakava onnettomuus.
Kovan ajan keskiluokkaisuus ei merkitse köyhyyttä, ainakaan henkisesti. Ehkei kyse sittenkään ole omistusasumisen tuista, siivoojan palkan vähennyksistä ja kauralatten hinnasta?
Joskus puhuttiin lifestylestä, elämäntyylistä. Nyt se tuntuu ällöltä. Elämisen laatu on muuta. Esimerkiksi sitä, että pysyn tolkuissani ja ystävällisenä. Ehkä en usko sieluun, mutta luotan vanhaan sohvaan ja kauniiseen kotiini. Se riittää.
Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
