Keittiössä puuhailu ja yöunet ovat ylellisyyttä
Kodikkuuden perusyksiköt ovat villasukat, viherkasvit ja keittiö. Ja suljettu kännykkä, kirjoittaa muotoilun asiantuntija Kaj Kalin.
Kuulun niihin, joiden mielestä ikkunasta pitää näkyä puita ja taivas. Lähekkäin rakennetut talot eivät miellytä, enkä halua katsella vastapäisen talon keittiötä.
Suomi ja kaupunkilaisuus on minusta ontuva yhdistelmä. Kaupunkikulttuuria ei keskieurooppalaisessa merkityksessä ole ollut – paitsi ehkä hetken Turussa? Tässä mielessä olemme luontoäidin lapsia.
Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto selitelköön mitä haluaa, mutta puiden laajamittainen istutus kaupunkeihin on uusi normaali – ainakin muissa Euroopan kaupungeissa.
Mukaviin palkkaluokkiin päässeet millenniaalisuunnittelijat ovat ahmineet lapsuus- ja nuoruusvuosinaan sellaiset määrät New York ja Los Angeles -leffoja, että heidän talonsa ovat pilvenpiirtäjiä. On myös aika lopettaa sievistelevä puhe ”tiiviistä rakentamisesta”. On sanottava, mistä on kyse: voittojen maksimoinnista, urakoitsijoiden vippaskonsteista ja synkistä pihoista.
Toistaa pitää yhä uudelleen: urakoitsijan vastuu putkirempassa on kaksi vuotta. Urakan jälkeen urakoitsijat katoavat, asukkaiden valituksiin ei vastata.
Moni yrittää pelkistää elämäänsä. Se ei tarkoita minimalismina tunnettua designlavastetta.
Ystäväni sai tarpeekseen Helsingin Jätkäsaaren pimeistä kujista ja kaupungin puuvihasta. Hän muutti Kuhmoon. Läksiäisissä hoilattiin Dannyn Kuusamo- ja Kari Tapion Olen suomalainen -lauluja. Itse hän esitti Katri Helenan biisit Katson autiota hiekkarantaa ja Anna mulle tähtitaivas.
Kuhmon tilava yksiö suurine parvekkeineen maksoi 15 000 euroa. Yhtiövastike on 150 euroa kuussa. Järvinäkymä on huikea, ja talon saunasta kävellään uimaan. Töitä tehdään kotona, ja kesäisin on Kuhmon Kamarimusiikki. Metsissä riittää sientä ja marjaa niin paljon kuin jaksaa kerätä. Talvella voi hiihtää ja neuloa.
Moni yrittää pelkistää elämäänsä. Se ei tarkoita minimalismina tunnettua designlavastetta.
Kysyn yhä useammin itseltäni, mitkä ovat kotini perusarvoja. En sotke niihin uskontoa ja isänmaata. Ne jätän populistipoliitikoille.
Uudenlaisen yksityisyyden nimissä kauhistelen tarjolla olevaa asuntoarkkitehtuuria ja sen tarjoamaa näkemystä hyvästä elämästä. Tornitalon hississä tuli mieleen: millaisissa kodeissa rakennuksesta vastaavat arkkitehdit ovat itse asuneet tai asuvat?
Haluan uusiin taloihin laatan, jossa on talon rakennusvuosi sekä suunnittelijoiden ja urakoitsijoiden etu- ja sukunimet. Haluan tietää, kuka on vastuussa kotini neliöistä ja kuutioista. Lääkäreilläkin on nimet, miksei asuntoarkkitehdeilla? Arkkitehtuuri jos mikä on julkinen ammatti, eikö?
Kodin neliöt ja kuutiot ovat materiaalia, joista muovaan turvallisuuden ja mielihyvän nurkkaukseni.
Asunto ei riitä, sen pitää olla koti. Kodin neliöt ja kuutiot ovat materiaalia, joista muovaan turvallisuuden ja mielihyvän nurkkaukseni. Kyse on pienistä mutta ratkaisevista merkityksen hetkistä.
Asuntoesittelyissä mukanani on lista. Siinä on 50 kohtaa. Ainakin seuraaviin ruutuihin pitää saada plussa:
Ulkonäkymä. Ilmansuunta. Valo. Materiaalit. Äänet. Huolto. Yksityisyys (= keskittyminen). Muunneltavuus. Ikkunalaudat (= viherkasvit). Suunnittelijoiden ja urakoitsijan aiemmat projektit.
Töissä uupunut koodaajatuttu etsi kotia yhden kysymyksen ehdolla: Missä saan nukkua? Vastaus oli Ahvenanmaalla. Onnea matkaan!
Rauhattomina aikoina rauhallisuuden kysyntä kasvaa. Keittiössä puuhailu ja yöunet ovat ylellisyyttä. Kodikkuuden perusyksiköt ovat villasukat, viherkasvit ja keittiö. Ja suljettu kännykkä.
Missä muuallakaan, ellen kotisohvalla, saan toipua maailmasta?
Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
