Yhdelle ihmiselle maailma on liian suuri. Siksi sinne on rakennettava oma. Oman maailman tärkein paikka on koti, joka taas on monien pienempien paikkojen kokonaisuus.

Arkirutiinit pitäisi voida suorittaa omaan tahtiin, kaiken yleisen hälinän keskellä. Kun jokainen tekee osansa, kodissa vallitsee moniäänekäs ja värikäs fiilis. Sen nimi on demokratia. Missäs muualla, ellei kotona, sitä harjoittelisi?

Joskus minäkin turvauduin päiväuniin. Miten muuten omaa tilaa voisi laajentaa? Rauhoituin ihannekotia kuvitellen. Parempaa rentoutus- ja unitekniikkaa ei ollutkaan. Kiihkeimpinä vuosina nukahdin ennen kuin ehdin edes pihalta pääovelle.

Unelmien talo on oma ja omistettu. Osaako vapautta edes kuvitella ilman taloudellista ahdistusta? Kotifantasian ylin aste on pankin ja Euroopan keskuspankin orjuudesta vapautuminen.

Ällöä, etten edes osaa kuvitella kivaa ja edullista vuokra-asuntoa.

Siksikö historialliset sarjat rentouttavat? Voi pukeutua illallisille ja asettua valmiiseen pöytään. Niin, ja olla kerrankin nokkela sanailija ja pöytä­puheiden sutjakka tähti.

Kun kotia voi kutsua omaksi, se on silti mieli­kuvituskoti. Ainakin yksi neljäsosa siitä on jatkuvasti kesken ja tuntuu kaipaavan ”jotakin muuta”. En tarkoita remonttia vaan aisteja elvyttäviä yksityiskohtia. Vai pitäisikö sanoa ”mausteita”?

Ystävistäni ne, jotka matkustelevat, moni työnsä vuoksi, näyttävät olevan tyytyväisiä koteihinsa. Vakaa taloudellinen tilanne ja vaihtelunhalu saavat tyydytyksensä muualla. Asunnossa vallitsee väliaikaisuuden ja harkitun epäjärjestyksen tunnelma. Mikä ettei.

Eläkkeelle siirtyneet kaverien vanhemmat ovat rakentaneet turvallisuutta ja tasapainoa henkivän yksityisplaneetan. Mielenkiintoista kyllä, samoin myös moni kolmikymppinen tuttava.

Mutta näyttävätkö ne kodit sisustetuilta? Eivät.

Yhä useampi on irtautunut trendien ja muotien sanelemista elinympäristöistä, kuka mitenkin. Tiivistä kaupunkirakennetta ja ahdettua asumista tuputtava urbaani malli on kaupallinen brändi siinä missä muutkin. Julkiarkkitehtuurin lähtökohta ei ole alempi keskiluokka.

Edellisen kerran asuntopolitiikka oli näin ajankohtaista toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Paitsi että nyt byrokratialla rakennetaan eriarvoisuutta. Asumisen tunnelma on hutera.

Samalla maailmankuvat ja kotihaaveilu yksilöllistyvät. Identiteettipolitiikka ilmenee jo uudenlaisena käsityksenä hyvästä ja mieluisasta. Hienous on vaihtunut mukavaan, kauniista on tullut kiintymystä herättävää.

Öky kuulostaa yököttävältä, luksuskeittiö överiltä. Kuka ilkeää enää puhua kotikylpylästä tai viihdekeskuksesta? Parkkihalli aiheuttaa pelkoa ja tekoälyn hallinnoima ilmastointi yskittää.

Rumin kotiin liittyvä käsite lienee ”edustuskoti”. Kuten tiedetään, sana tarkoitti tilaa, jossa maskuliinisen tietoisuuden sanelemaa ”naisellisuutta” esiteltiin paitsi isännälle myös valikoiduille vieraille.

Sukupuolirooleihin erikoistuneessa kodissa alan heti potea ahtaan paikan kammoa. Niinpä kehuskelen maisemia ja designklassikkoja.

Tuoreissa kodeissa ei ole naisten ja miesten alueita. Kirpparilöydöt, perityt tavarat ja katukoira kertovat löytämisen ja vaalimisen ilosta. Astiatkin ovat eripariset. Kaikki on vähän ihanasti rempallaan. Ihan kuin elämä.

Kaj Kalin on muotoilun asian­tuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.