Kassajonossa tulee vilkuiltua alan lehtiä. Eräässä esiteltiin helsinkiläisen arvotalon hulppea kattohuoneisto. Mieleen jäi myös suomalaismiehen ostama 4700 neliön ränsistynyt talo Berliinissä – ja miltä hulppea koti näyttää nyt.

Koti on huolettoman hulppea, jos rahaa on sen verran, ettei kuluja tarvitse ajatella. Koti voi olla kattojen yllä. Asustella voi myös kartanossa. Perheen ulkosaariston loma-ajan paratiisi on ehkä myös kakkoskoti.

Minua on pyydetty osallistumaan kartanokierrokselle. Kieltäydyin kohteliaasti myös Viron moisioretkestä. Palvelijoihin perustuva elämäntapa ei innosta, sillä olen tylsä tosikko. Jane Austenin hienoja romaaneja lukiessa (elokuvaversioista puhumattakaan) ei tule ajatelleeksi näkymättömän palvelusväen roolia. Joku kattaa, tiskaa ja pyykkää jossakin. Jotenkin.

Pidän hulppeutta palveluskunnan saavutuksena. Esimerkkinä vaikka hotellihuoneen kiiltävät pinnat ja sängyn kireiksi kiskotut lakanat. Ehkä siksi uskollisin hulppeusfani niin usein, ainakin tuttavapiirissäni, on lapsiperheen arjessa nuukahtanut nainen.

Tavalliselle veronmaksajalle hulppeus on arjen irtiotto. Kukapa ei haluaisi vain olla ja keskittyä tilaan, valoon ja vapauteen. Miltähän tuolla tuntuisi asua?

Hulppeuden kosketuksella on terapeuttisia vaikutuksia, sillä tarvitsemme unelmia. Päiväunen paras muoto on kuvitelma. Aivan kuten upeasti paketoitu, avaamistaan odottava lahja. Tai lomahaave. Tai kuvitelma paremmasta maailmasta.

Ekologiseen tasapainoon palautettua planeettaa ei tosin silti kutsuttaisi hulppeaksi. Hulppeus on oman rahan luontoisetu.

Omistusasuntohakujen perusteella hulppeuden ensiaskel on autotalli. Sitten tulee avara loft, siis asumiskäyttöön muunnettu muu, iäkkäämpi rakennus.

Hulppea on myös ryhmään samastumisen ja tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen ilmaus. Se on kovan rahan tyylikäsite. Ennen 1990-luvun lamaa hulppea asunto sijaitsi ”hyvässä osoitteessa”. Nyt myyntipuhe suosii ilmausta ”vetovoimainen alue”. Vetovoimaiset kaupunginosat ovat parempia kuin muut. Levottomat? Vaaralliset? Rumat?

Luokkayhteiskunta tekee paluuta rakennus, kortteli ja kaupunginosa kerrallaan. Kamppailu demokratiasta kiihtyy. Samalla tuntuu hämärtyvän käsitys hyvästä arkielämästä.

Kovan rahan luksustalot ovat bunkkerikuplia. Hulppeuden käsiraha on miljoona euroa. Myynti- ja laatuvaltteja ovat turva ja rauha, kylpyläosasto elämyssuihkuineen, kuntosali ja talon oma postipaketti­automaatti. Ala-aulassa on vahtimestari ja sen sisustus näyttää designhotellilta. Hissi vie parkkihalliin.

Hulppeus ei ole kovin demokraattinen tyyli. Viime vuosisadan modernismi ja funktionalismi sentään yrittivät. Asumisen ja rakentamisen sosiaalisuutta valvovaa ministeriötä ei ole eikä tule, vaikka 45 prosenttia kansallisomaisuudesta on rakennuksia.

Ympäristöministeriö puuhastelee. Ajatus viher­alueiden ”rakentamisesta” on mieletön, ja puhe ”viher­aluepinta-aloista” on sulkeutuneen virkakoneiston slangia.

Luonnonmukaisuudesta on tullut menoerä. Lasipalatsejaan pystyttävät rakennusfirmat eivät ole läpinäkyviä. Uskallammeko puhuakaan korruptiosta? Rakennuslaki helpottaa vanhan purkamista.

Tylyistä rakennuksista on hulppeimmat näkymät, niinhän sitä sanotaan. Korkealta kaikki näyttää muka paremmalta eikä tältä: meidän arjeltamme, sellaisenaan.

Kirjoittaja Kaj Kalin on muotoilun asian­tuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.