Rakastan siivoamista. No, oikeastaan rakastan järjestämistä. (Imuroinnin, pölyjen pyyhkimisen ja ikkunanpesun jätän mitä mieluiten puolisolleni.)

Kaikkein eniten rakastan kaappien siivousta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi tajutakseen, että kaappien, komeroiden ja hyllyjen kaaosta vastaan taistellessani taistelen mie­leni kaaosta vastaan. Kun avaan vaatekaapin, jossa t-paidat ovat siistissä pinossa ja hajuvesipullot sotilaallisessa rivissä, tuntuu hetken siltä, että myös elämäni on kurinalaista ja kaunista. Olen ehkä vihdoinkin ihminen, joka sauvakävelee, silittää paitansa ja herkuttelee porkkanatikuilla.

Kyse on tietenkin illuusiosta.

Oikeasti vaihdan jatkossakin lenkin Netflixiin, valkoiset silittämistä vaativat paitapuserot mustaan villatakkiin ja porkkanatikut juustoon. Viimeistään kuukauden päästä t-paidat ovat villi mytty hyllyllä ja hajuvesistä rakkain jossain muualla kuin paikallaan.

Tämä loputon kierre sai minut ennen tuntemaan itseinhoa. Velttoilija!

Sitten menin naimisiin ja tulin samalla hankkineeksi kaaosmentorin.

Puolisoni mielestä esineen kuin esineen oikea paikka on olohuoneen lattia. Hän ei ymmärrä, miksei kalsareita ja sukkia muka voi sulloa samaan laatikkoon tai miksei lehtiä saisi jättää kätevästi levälleen keittiön pöydälle. Hän ei edes näe avonaisia kaapinovia tai paperikasaa sängyn vieressä. Pieni kaaos on hänen luonnollinen elinympäristönsä.

Oman kaaosmentorini vuosia kestäneellä sitkeällä opastuksella olen alkanut itsekin sietää epäjärjestystä.

Totuushan on, ettei elämänlaatua mitata kaapin siisteydellä. Pieni kaaos tarkoittaa, että elämässäni on ollut sen verran vauhtia, etten ole ehtinyt laskostaa t-paitoja tai asetella hajuvesipulloja kuvaukselliseen riviin.

Kotini ei ehkä ole yhtä siisti kuin ennen, mutta olen onnellisempi ihminen. Sitä paitsi kuntosalikorttien ja avainten poimiminen lattialta vastaa varmasti yhtä sauvakävely­lenkkiä.