”Eron jälkeen ymmärsin, miksi moni inhoaa juhlapyhiä” – Lea, 58, kertoo, miten ratkaisi perhejuhlien yksinäisyyden

”Vitsailen, että olen kerännyt lähes koko sarjan: joulua lukuun ottamatta olen itkenyt jokaisena juhlapyhänä ainakin kerran, sillä olen viettänyt sen yksin kotona. Joulu yksin olisi minulle katastrofi.

Jouluun, pääsiäiseen, vappuun ja juhannukseen liittyvät perinteet ovat aina olleet minulle rakkaita, sillä ne ovat peruja lapsuudestani. Minulle tärkeintä on ollut se, että juhlapyhinä perhe viettää aikaa yhdessä.

Eron jälkeen sain huomata, ettei se ole itsestään selvää.

Olen ollut naimisissa kahdesti ja minulla on kolme lasta. Ensimmäisen puolisoni kanssa muutin yhteen suoraan lapsuudenkodista. Siksi en ole koskaan joutunut miettimään, kenen kanssa viettäisin esimerkiksi joulua.

Olen saanut kokea ihania perhejuhlia: juhannukset mökillä, vappuajelut kevään ensimmäisine jäätelöineen, lasten virpomiset ja omatekoiset pashat pääsiäisenä.

Jouluuni kuului oleellisena se, että sukupolvet kokoontuvat yhteen. Kun lapset olivat pieniä, vierailimme joulupyhinä molemmissa mummoloissa. Kotona kuuntelimme joulurauhan julistuksen, kävimme haudoilla ja joulukirkossa, luimme pöydässä jouluevankeliumin ja söimme kinkkua ja karjalanpiirakoita. Lahjat ja joulupukki tekivät lasten joulun.

Lapset ovat kuitenkin vain lainassa, ja isompina he alkoivat viettää osan joulusta seurustelukumppaniensa luona. Aluksi se tuntui minusta pahalta, mutta lohduttauduin sillä, että minulla oli kuitenkin edelleen kotona nuorin lapseni ja puolisoni.

Halusin, että koko perhe kokoontuisi joulun aikaan yhteen edes kerran, joten aloimme käydä joululounaalla ennen pyhiä. Siitä tuli minulle uusi merkityksellinen perinne.

Liittoni päättyi eroon nelisen vuotta sitten. Silloin muutin ensi kertaa elämässäni asumaan itsekseni. Samalla minulle paljastui juhlapyhien pohjaton yksinäisyys.

Siirtymä perhejuhlista sinkkuelämään oli valtava muutos. Eron jälkeen olen viettänyt vaput ja pääsiäiset itsekseni, samoin yhden juhannuksen. Minusta on tuntunut hirveältä kököttää yksin kotona.

Pääsiäinen oli minulle ennen mukava vapaajakso töistä, koska pyhät ovat pitkät ja vapaapäiviä on useita. Pikkulapsiaikaan pääsiäisperinteisiin kuului virpomista, itse tehtyä pashaa ja koristeita. Viime pääsiäisenä en jaksanut edes kaivaa tipuja esiin tai kasvattaa rairuohoa. Pashakin jäi tekemättä. Kukaan ei olisi voinut kodistani päätellä, mikä vuodenaika on.

Vapun serpentiinit, ilmapallot ja sima ovat jääneet. Ensimmäisenä vappuna eron jälkeen vedin ylioppilaslakin päähäni ja lähdin viettämään vappua kuten yleensä: ensin ajelulle, sitten ostamaan jäätelöä. Nopeasti tajusin, ettei se ollut kivaa yksin. Viime vappuna paistoin munkit ja vein ne omalle ja lapseni työpaikalle.

Myös toinen minulle tärkeä perinne, joulukonsertissa käyminen, jäi viime vuonna väliin, sillä aikataulut ystävän kanssa eivät osuneet yhteen.

Ennen eroa en voinut ymmärtää ihmisiä, jotka sanoivat inhoavansa juhlapyhiä. Nyt katson kateellisena tuttavien somepostauksia, joissa he kertovat lastensa kyläilyistä tai siitä, miten viettävät aikaa ulkomailla puolison kanssa.

Sinkkuihmiselle juhlapyhät voivat tarkoittaa vain ärsyttäviä pitkiä vapaita, jolloin ystäviä ei edes viitsi tavoitella, koska he viettävät aikaa läheistensä kanssa. Minäkin kaipaan niitä aikoja, kun koko perhe oli koossa edes hetken.

Olen ymmärtänyt, että traditiot ovat sekä ihana asia että tietynlainen taakka. Pyhä voi tarkoittaa vain yhtä päivää muiden joukossa eikä suurilla odotuksilla ladattua velvollisuutta.

Toivon, että suruni juhlapyhien muuttumisesta helpottaa, kun omat perinteet jäävät pikkuhiljaa pois tai muuttuvat toisenlaisiksi. Tänä vuonna huomasin, ettei vappu tunnu enää niin tärkeältä, kun en ole viettänyt sitä enää muutamaan vuoteen.

Voin onneksi iloita monesta asiasta. Eron jälkeen lapset ovat tulleet joka joulu luokseni, vaikkakin usein eri päivinä. Ennen vietimme joulua tiiviisti aatosta tapaninpäivään, ja nyt joulun aika on laventunut, sillä yksi lapsista puolisoineen kyläilee yleensä vasta uudenvuoden aikaan.

Minulle joulun valmistelu tarkoittaa ennen kaikkea ruoanlaittoa. Ennen aattoa paistan kinkun, tortut ja piparit ja leivon karjalanpiirakoita. Aidon kuusen hankin aina, mutta otan koristeet sekä joulutaulut ja -liinat esiin vasta aatonaattona ja korjaan ne pois viimeistään loppiaisena. Vaihdamme lasten kanssa pienet lahjat, mutta muuten vain nautin yhdessäolon riemusta.

Huomaan varmistelevani lapsilta monta kertaa, että saan heidät joulun aikaan luokseni. Teen niin, vaikka minua nolottaakin kysyä asiasta uudestaan ja uudestaan. Olisin valmis lähtemään pyhiksi yhtä hyvin lasten luo, mutta en halua, että he tuntevat olevansa velvollisia kutsumaan minut. Toivon, että pyyntö tulisi heiltä, ilman että minun tarvitsee vinkata asiasta.

Lapset tietävät, että olen yksin. Jos he eivät pyydä minua kylään, miksi lähtisin ruinaamaan?

Tulevaisuudelta toivon perinteitä uusissa muodoissaan. Kun lapset perustavat omia perheitä tai muuttavat, voi meille muodostua uusia joulunviettotapoja. Jo nyt joululounaalle on tullut seurustelukumppaneita ja kihlattuja, jotka haluavat tietysti viettää pyhiä myös omien perheidensä kanssa.

Välillä toivon kaikkia lapsia puolisoineen pöydän ympärille samaan aikaan, koska kaipaan lasten välistä sanailua ja meininkiä. On toisaalta rikkaus, että minulle jää aikaa myös sille, mitä kaipasin jo pikkulapsiaikaan: voin hengailla rauhassa yöpaita päällä, lukea kirjaa ja syödä suklaata.

Olen huomannut, etteivät päivämäärät ole niin ratkaisevia kuin yhdessäolo. Haluan viettää joulua lasten kanssa, ja silloin paikalla tai edes ajankohdalla ei ole väliä. Olen ehdottanut, että joululahjojen ostamisen sijaan tekisimme yhdessä ulkomaanmatkan ja viettäisimme ihan erilaisen joulun. Lapset saisivat päättää kohteen.

Äitini asuu sadan kilometrin päässä, mutta tuntuisi oudolta mennä aina hänen luokseen. Yksin eläminen ei ole minun valintani ja toivon löytäväni vielä elämänkumppanin, joten tunnen ehkä olevani luuseri, jos vietän juhlapyhiä kahden äitini kanssa. Toisaalta mietin, kuinka monta yhteistä joulua meillä on enää jäljellä. Isäni kuoli kaksi vuotta sitten.

Yksinäiset pyhät ovat opettaneet minua huo­mioi­maan kohtalotovereitani. Olen pyytänyt perhetuttua kahtena vuonna mukaan mökille juhannuksenviettoon, ettei hänen tarvitsisi jäädä yksin kaupunkiin. Jokainen voisi miettiä, onko lähipiirissä yksin asuvia, joita pyytää pyhiksi käymään. Sillä voi olla hänelle todella iso merkitys. Ystävilläni on perheensä ja tapansa, eikä minua yleensä kutsuta mukaan.

Toivon, että jos joskus saan lapsenlapsia, minua pyydettäisiin avuksi. Mieluusti haluaisin nähdä taas pikkulasten joulua lahjoineen ja pukkeineen. Olisi myös mukava tavata uusi mies, sillä minusta parasta on, kun hyvät hetket voi jakaa jonkun kanssa. Uusi ihmissuhde voisi tuoda elämääni myös uusia perinteitä.”