Teimme ensimmäiset omat asuntokaupat vähän alle kolmikymppisinä: vanha, tunnelmallinen kolmio Helsingin Käpylässä – juuri se asuntoilmoituksista tuttu remontoijan unelma. Ei ollut osaamista, ei juuri remonttikokemusta, ei hirveästi rahaakaan, mutta sitäkin enemmän haaveita, intoa ja nuoruuden itseluottamusta.
Kuukauden mittainen projekti täytti kaikki illat ja viikonloput. Huudatimme Radio Cityä, ja iltaisin kaaduimme väsyneinä sänkyyn. Putki- ja sähkötyöt jätimme ammattilaiselle, muut hommat teimme itse: purimme, hioimme, maalaisimme, tapetoimme, laatoitimme, kokosimme ja kiinnitimme kaapistot. Ehkä siksi tuosta kodista tuli yksi kaikkein rakkaimmista. Ehkä myös siksi, että sinne kannoimme vastasyntyneen esikoisemme.
Kun nyt katson remppakuvia, olen edelleen ylpeä projektista – siitä, mitä saimme aikaan mutta myös siitä, mitä meissä tapahtui: olimme hypänneet rohkeasti uuteen, opetelleet uusia taitoja ja muutamia mittavirheitä ja sävyvalintoja lukuun ottamatta onnistuneet. Tuolla remontoijan itseluottamuksella on menty eteenpäin myöhemminkin elämässä. Ehkä sitä on jopa vähän ikävä.
"Jos ei osattu, niin opeteltiin", sanovat lähes kaikki talojuttujemme ihmiset. Intohimo ja unelma ovat kuljettaneet ja kiinnittäneet heidät uskomattomiin talonpelastus- ja rakennusprojekteihin. Ne on tehty aloittamisen riemusta, aikataulun venymisestä, uuden oppimisesta, byrokratiasta, pienistä onnistumisista, budjetin paukkumisesta, kyllästymisestä ja lopulta suuresta ylpeydestä.
