Ihmislasten kanssa uskon rajoihin ja rakkauteen, mutta kasvimaallani vannon vapaan kasvatuksen nimiin
Kasvimaallani kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, ja vihannekset saavat itse huolehtia hyvinvoinnistaan, käsikirjoittaja ja kirjailija Johanna Vuoksenmaa kirjoittaa.
Rakastan kylvämistä. Aina keväisin, kun värikkäät vihannes- ja kukkasiemenpussit ilmestyvät kauppojen telineisiin, hyppään ajatuksissani suoraan sadonkorjuuaikaan ja näen itseni kokkaamassa terveellisiä herkkuja oman maani porkkanoista, sipuleista, tomaateista ja munakoisoista. Mielikuvan innoittamana kahmin ostoskoriini pussillisen joka lajia, tavoitteenani saavuttaa täydellinen omavaraisuus.
Halu viljellä maata on ollut minussa aina. Muistan, kun joskus alle kymmenvuotiaana päätin ”perustaa siirtolapuutarhan”. En ehkä aivan ymmärtänyt siirtolapuutarhan konseptia, se taisi mielessäni olla synonyymi kasvimaalle. Otin lapion pihavajasta ja ehdin jo kääntää muutaman neliömetrin pihanurmikkoa mullalle, ennen kuin äiti tuli töistä ja kehotti lopettamaan. Kyseessä ei ollut kasvimaaksi soveltuva kohta maailmankaikkeutta.
Syksyyn mennessä kasvihuone oli kaatunut ja miltei maatunutkin talomme eteläseinälle, mutta saatiin sieltä varmaan kymmenkunta pientä tomaattia. Kilohintaa en nyt viitsi ruveta laskemaan.
Viljelijyyteni tiellä on yhä muutamia pieniä ja keskisuuria esteitä. Ensinnäkään minulla ei oikeastaan ole maata, missä kasveja kasvattaa. Puutaloyhtiömme pihan hiekkalaatikko on tosin joitakin vuosia sitten korvattu yhteisillä kasvatuslaatikoilla, ja olen myös kääntänyt alapihaltamme pienen savisen alueen perunamaaksi, mutta varsinaista kuohkeamultaista kasvimaata käytössäni ei ole.
Kasvihuone sen sijaan oli, sellainen pieni muovinen markettimalli. Istutin sinne pari vuotta sitten aika monta tomaatintainta, ja ne kasvoivat parissa viikossa ulos ahtaasta pesästään. Auki käännetty kattomuovi repeytyi tuulessa, ja syksyyn mennessä kasvihuone oli kaatunut ja miltei maatunutkin talomme eteläseinälle, mutta saatiin sieltä varmaan kymmenkunta pientä tomaattia. Kilohintaa en nyt viitsi ruveta laskemaan.
Maan puutettakin suurempi este viljelymenestykseni tiellä on laiskuuteni ja lyhytjänteisyyteni. Monet siemenet jäävät pusseihinsa, koska niitä ei saakaan laittaa suoraan maahan ja esikasvatus on työlästä. Etikettien kauniit kuvat valmiista vihanneksista ovat harhaanjohtavia. Miksei pussien kyljissä kerrota suurin kirjaimin, mitä kaikkea pitää tehdä ennen kuin kasvi pärjää omillaan? Ihmislasten kanssa uskon rajoihin, rakkauteen ja huolenpitoon, mutta kasvikunnan suhteen vannon Summerhill-pedagogiikan eli vapaan kasvatuksen nimiin. Kasvimaallani kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, ja vihannekset saavat itse huolehtia hyvinvoinnistaan.
Istutusohjeisiin suhtaudun suurpiirteisesti. Ei yksi pieni taimi tai peruna voi tarvita ympärilleen monen kymmenen sentin turva-aluetta.
Kun kesän alussa tavaan avaamattomien siemenpussien kyljestä, että olisi aika siirtää esikasvatetut taimet ulos, tajuan, että omavaraisuuteni on uhattuna. Ajan kiireellä puutarhakauppaan ja ostan tavaratilan täyteen taimia. Olen tässäkin myöhässä, ja lastiini päätyy muutama hyllynperälle jätetty heiveröisempi yksilö, koska kaikki terhakkaat taimet on jo viety.
Istutusohjeisiin suhtaudun suurpiirteisesti. Ei yksi pieni taimi tai peruna voi tarvita ympärilleen monen kymmenen sentin turva-aluetta. Jos tilaa on vähän ja taimia paljon, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asetella heidät toistensa läheisyyteen. Sopu sijaa antaa.
Varsinaisella kasvukaudella olen usein pitkiä aikoja muilla paikkakunnilla, mutta onneksi luonto – tai naapurin puutarhuri – hoitaa kastelun. Sen näkee jo siitäkin, miten vehreinä rikkaruohot maillani kukoistavat.
Syksyllä koittaa sadonkorjuu. Porkkanat ovat pikkusormea pienempiä, munakoisot ja fenkolit eivät ole kantaneet hedelmää ja sipulit ovat tehneet pelkkää vartta, mutta tyhjin käsin en joudu kasvimaaltani poistumaan. Kesäkurpitsat kukoistavat. Ne rakastavat vapaata kasvatusta, ja koska niitä voi ujuttaa ruokaan kuin ruokaan, omavaraisuus on melkein saavutettu.
