Uusien talojen verhottomat ikkunat paljastavat ehkä liikaakin – silti ikkunoidenkatselukävely on mielipuuhaani
Kun ulkona on pimeää, ikkunat ovat kurkistusluukkuja valaistuihin koteihin, Johanna Vuoksenmaa kirjoittaa. ”Miten ihanaa olisi mennä soittamaan ovikelloa ja kertoa, että kotisi näyttää mahtavalta. Tutustutaanko?”
En ole talvi-ihmisiä. Kylmyyden kanssa pärjään jotenkuten, mutta pimeän vuodenajan läpi taivaltaminen tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta. Pitkän pohdinnan jälkeen olen kuitenkin löytänyt talvikuukausien pimeydestä yhden myönteisen puolen.
Ikkunat ovat siitä vekkuleita kapistuksia, että vaikka ajattelemme niiden olevan läpinäkyviä, ne muuttuvatkin peileiksi silloin, kun lasin eri puolilla on selvästi eri määrä valoa. Kukapa ei olisi aurinkoisena kesäpäivänä tarkastanut ulkoasuaan kirkkautta peilaavasta näyteikkunasta tai tuijotellut maiseman sijasta omia kasvojaan pimeyden halki kiitävän junan ikkunaista.
Talviaikaan, kun aurinko menee nukkumaan monta tuntia ennen meitä ihmisiä, koteihin on pakko sytyttää valot jo alkuillasta. Silloin kaltaiseni pohjattoman utelias ihminen voi lähteä harrastamaan yhtä mielipuuhaansa, ikkunoidenkatselukävelyä.
”En tirkistele pahantahtoisesti enkä välttämättä edes halua nähdä kotien asukkaita sisään tähyillessäni.”
Suomalaisissa kaupungeissa iltakävelijä joutuu tähyilemään usein hiukan yläviistoon, koska asunnot harvoin sijaitsevat aivan katutasossa. Ikkunoista näkyvillä lampuilla, verhoilla, seinien väreillä, yleisvalaistuksella ja hyllyillä esineineen on alaviistostakin katsottuna paljon kerrottavaa. Kotinäkymät ovat ihastuttavia kurkistusluukkuja erilaisiin elämiin ja lisäksi ehtymättömiä tarinasytykkeitä.
En tirkistele pahantahtoisesti enkä välttämättä edes halua nähdä kotien asukkaita sisään tähyillessäni. Uusimmille asuintaloille tyypilliset lattiasta kattoon ulottuvat verhottomat ikkunat paljastavat ehkä liikaakin. Ihmiset ovat valaistuissa olohuoneissaan suojattomia ja tietämättään kuin näyttämöllä tai akvaariossa, ja silloin kurkistelukävelijä tuntee itsensä tunkeilijaksi ja kääntää häveliäästi katseensa toiseen suuntaan.
Pimeän keskellä kohoavan kerrostalon valaistujen ikkunoiden riveissä näkee kirkkaasti myös ihmisten moninaisuuden. Samassa kohdassa taloa, muodoltaan identtisissä asunnoissa on päällekkäin täysin erilaisia tunnelmia: kylmää ja lämmintä valoa, symmetriaa ja sattumanvaraisuutta, uutta ja vanhaa, raskasta ja keveää.
Se, miten sisustamme ja vaikkapa valaisemme pesämme, kertoo meistä paljon enemmän kuin ehkä itse ymmärrämmekään.
”Olen alkanut haaveilla avoimien ovien päivästä, jolloin kaikki halukkaat voisivat avata kotinsa ovet kenen tahansa tulla.”
Joskus näen koteja, joiden asukkaisiin haluaisin välttämättä tutustua. Jännittävä tapettivalinta, kiehtova kirjahylly, ennennäkemätön valaisin tai upea taideteos seinällä herättää uteliaisuuteni. Miten ihanaa olisi, jos voisi vain mennä soittamaan ovikelloa ja kertoa, että kotisi näyttää mahtavalta, haluaisin tutustua sinuun.
Olen alkanut haaveilla yleisestä avoimien ovien päivästä, jolloin kaikki halukkaat voisivat avata kotinsa ovet kenen tahansa tulla. Näinä sosiaalisen median aikoina ihmiset eivät todellakaan tapaa toisiaan kasvokkain liikaa.
Avoimien ovien päivänä saisi luvan kanssa tutustua naapureihinsa tai itseään kiinnostavan kaupunginosan asujaimistoon, tai sitten marssia sisään juuri siihen kotiin, jonka ikkunoista avautuvaa tunnelmaa on iltakävelyillään ihaillut. Syntyisi uusia kontakteja, turvaverkkoja, ystävyyksiä, ehkä rakkauksiakin.
Tiedän, että jotkut harrastavat asuntonäytöillä käymistä, vaikka eivät ole ostamassa asuntoa. Siinä lienee kysymys samanlaisesta uteliaisuudesta.
Me ihmiset olemme kiinnostuneita toisistamme, ja se on hyvä, koska uskon, että kurkistukset toisten elämiin vähentävät ennakkoluuloja ja lisäävät ymmärrystä erilaisten eläjien välillä. Avataan ovet, päästetään pelko pois ja kohdataan.
