Kuukkelit lennähtelevät vikkelästi aivan mökin vieressä. Maisema on värjäytynyt ruskan sävyihin ja sinitaivaalta paistava aurinko korostaa värien hehkua. Lapin syksy on parhaimmillaan ja auringonsäteet lämmittävät vielä. Nikarakuaksi nimetty perintömökki kylpee auringossa korkealla törmällä Ivalojoen lähistöllä.

– Nimi tuli kai siitä, kun isäni ja talkooporukka rakensivat tätä mökkiä ja kiipesivät rinnettä ylös ja alas. He sanoivat, että oli niin kuuma kuin Nicaraguassa, Anne Rantanen selittää.

Annen isä Arvo Kähkönen aloitti mökin rakentamisen tyhjälle hiekkaharjulle vuonna 2006. Hän kantoi yksin perustusten sementin ja veden selässään ylös jyrkkää rinnettä. Sitten hän keksi rakentaa puisen kelkkaradan rakennustavaran kuljetusta varten. Tarvikkeet oli helpompi hinata ylös vinssin avulla.

– Isä suunnitteli ja mietti kaikenlaista. Hän laski joskus unissaan kantavuuksia ja rakensi seuraavana päivänä. Puu ja kivet olivat hänen elementtejään, Anne kertoo.

Mökki valmistui viimein vuonna 2014, mutta seuraavana keväänä isä kuoli yllättäen. Hän oli 79-vuotias.

Suru ei ole vieläkään hälvennyt, ja iso ikävä näkyy Annesta.

– Isän kädet olivat tosi isot, sellaiset kourat. Hän teki niillä koko ajan jotakin, rakensi tämän mökinkin loppuun omin käsin.

Mökki on ilmeisesti alun perin ollut kansakoulu tai osa koulua jossain Pohjois-Karjalassa, Lieksan ja Nurmeksen liepeillä. Yli satavuotias hirsirunko painui kymmenisen vuotta isän kotipihalla Sotkamossa, mistä se viimein siirrettiin Lappiin.

– Täällä isä oli erilainen kuin kotona. Hän käveli, kuunteli hiljaisuutta, ihaili maisemia ja marjasti. Lapissa hän osasi rentoutua ja nauttia olemisestaan, vaikka rakensi jatkuvasti jotakin.

Annen isä suunnitteli mökin itse vanhasta hirsirungosta, ja veisti hirret siihen sopiviksi. Isä oli aikoinaan Kajaanissa metsänhoitaja ja metsäkoneenkuljettaja.

Harrastuksenaan hän suunnitteli ja rakensi tulisijoja vuolukivestä, jota Pohjois-Karjalassa riittää. Hän osti Nunnauunilta kiveä metritavarana, ja sahasi niitä pienemmiksi. Kaksi isän taidonnäytteistä lämmittää Nikarakuaa, takka ja keittiön hella.

Anne puhuu isästään lämpimästi hiljaisella äänellä, ja hänen silmänsä kostuvat tämän tästä. Kaikesta huokuu syvä kunnioitus isää kohtaan. Muistot ovat hyviä.

– Isä oli sellainen nauravainen ukko, ja hän osasi aina lohduttaa pienin elein ja vähin sanoin, Anne miettii.

Isä sanoi esimerkiksi ”ne on joutsenellahi munat pesässä jo”. Tämän saattoi tulkita siten, että ”älähän murehdi, elämä jatkuu ja kulkee eteenpäin”.

– Isä oli valtavan viisas mies, Anne sanoo.

Hänellä oli paljon omia sanoja työkaluille.

Häklä oli mikä tahansa käsityökalu, lotnikka pieni puukiila ja muuan kuhvelo merkitsi useaa asiaa, mutta aina sen ymmärsi.

Jos isä ei tiennyt jollekin esineelle nimeä, hän keksi sen itse. Esimerkiksi korkkiniekka saattoi tarkoittaa kermapurkin nokkaa.

– Isä työskenteli aina yksin. Hän otti ilolla apua vastaan, muttei koskaan pyytänyt. Minä olin aina se ”vellinkeittäjä”, kun olin paikalla.

Isän käsistä syntynyt perintömökki on nyt hiljainen ja vähällä käytöllä. Sen omistavat Anne ja hänen kaksi sisarustaan, mutta ylläpito satojen kilometrien päästä on työlästä. Siihen on mietitty erilaisia ratkaisuja: tulevaisuudessa mökki ehkä vuokrataan tai myydään. Tässä vaiheessa luopuminen on vielä liian raskasta ja siksi ihan viimeinen vaihtoehto.

Isän nahkaiset, lähes loppuunkuluneet työkengät seinällä muistuttuvat jostain rahaa tärkeämmästä: hyvistä muistoista ja elämänopeista. Ja siitä, että aika on rajallinen.