Isän kuoleman jälkeen Virve muutti vanhaan kyläkauppaan ja laittoi elämänsä uusiksi: ”Otin entisestä kodista vain muumimukit ja kitarat”
Kun isä kuoli, sodankyläläinen Virve Kangas piilotti surunsa ja keskittyi kannattelemaan äitiään. Romahduksen jälkeen Virve alkoi kyseenalaistaa parisuhdettaan ja koko identiteettiään. ”Soitin kesken työpäivän itselleni ambulanssin”, hän kertoo.
Ennusmerkkejä oli ollut ilmassa, mutta Virve Kangas ei halunnut uskoa niitä.
Ensin Virve oli nähnyt unen, jossa hän itki vuolaasti ja naapuri lohdutti häntä.
Sitten musta teeri lensi mummilan pihamaalle. Vanhan kansan uskomusten mukaan maalintujen näkeminen pihassa merkitsi kuolemaa.
Teeren nähdessään Virve mietti, kuka vanhoista sukulaisista mahtaisi lähteä seuraavaksi. Mielessä ei käynyt, että merkit voisivat viitata isään.
Siksi Virve ei ollut valmistautunut tulevaan – siihen, että pian äiti soittaisi hänelle ja huutaisi puhelimeen, että isä oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut.
Kuollessaan isä oli 70-vuotias. Hän oli ollut ulkona lumitöissä, tullut olohuoneeseen kelkkahaalarit päällä ja valitellut Virven äidille rintakipua. Äiti oli kysynyt, pitäisikö hälyttää ambulanssi, ja isä oli vastannut myöntävästi.
”Isä oli ottanut vesiryypyn ja tuupertunut sohvalle. Häntä elvytettiin, mutta mitään ei ollut tehtävissä”, Virve kertoo.
”Isä lähti oikeasti saappaat jalassa.”
Kunpa voisin soittaa isälle! Hän tietäisi, mitä tehdä.
Tämä ajatus nousee Virven mieleen silloin, kun moottorikelkka jää kiinni lumihankeen tai auto temppuilee. Isän kuolemasta on kulunut kolme ja puoli vuotta, mutta isä on Virven ajatuksissa yhä usein.
”Isä olisi kyllä ylpeä ja monessa hommassa apuna”, Virve miettii kotonaan Sodankylän Seipäjärvellä.
Tänne – Seipäjärven entiseen kyläkauppaan – Virve muutti kaksi vuotta sitten heinäkuussa.
Muutto oli seurausta isosta myllerryksestä, jonka isän kuolema Virvessä aiheutti. Sen seurauksena Virve kyseenalaisti ammattinsa, avoliittonsa ja asuinpaikkansa – oikeastaan koko elämänsä.
”Tunsin isän kuoleman jälkeen valtavaa tyhjyyttä. Minun oli päästävä pois kotoa.”
”Huolehdin muista, ja oma hyvinvointi jäi toissijaiseksi. Kätkin surun hymyn taakse.”
Heti isän kuoleman jälkeen Virve piilotti surunsa.
Virve ei voinut romahtaa, sillä hänen piti olla tukena äidille, joka oli järkyttynyt isän kuolemasta. Hän meni äidin luo ja nukkui tämän vieressä kaksi viikkoa.
Isä ja äiti olivat olleet yhdessä vuosikymmeniä, ja isä oli paitsi äidin myös Virven ja tämän veljen tukipilari. He asuivat kaikki Sodankylän Syväjärvellä, lähellä toisiaan.
”Isä viihtyi kotona eikä ruukannut olla poissa. Hän huolehti meistä kaikista. Häneen sai aina turvautua.”
Virve hautasi surunsa toimintaan: hän teki töitä parturi-kampaajana ja kävi laulukeikoilla. Vatsaoireita, sydämentykytystä ja mielialanvaihteluja oli kyllä, mutta Virve ohitti oireet.
”Pidin itsensä väkisin liikenteessä, ettei suru pääsisi ottamaan valtaa. Huolehdin muista, ja oma hyvinvointi jäi toissijaiseksi. Kätkin surun hymyn taakse.”
Marraskuisena tiistaina parturi-kampaajana työskennelleen Virven oli myönnettävä, ettei kaikki ollut hyvin.
Virve leikkasi asiakkaan tukkaa, kun häntä alkoi yhtäkkiä pyörryttää. Sydän laukkasi tuhatta ja sataa, ja Virvestä tuntui, ettei hän saa henkeä. Hän otti tukea pöydänreunasta, jotta pysyisi pystyssä.
Olo vain paheni, ja Virve hätääntyi.
”Soitin kesken työpäivän itselleni ambulanssin.”
Ensihoitajan tutkimuksessa Virven verenpaine laukkasi hurjissa lukemissa ja päätä kuumotti, mutta muutoin Virveä ei vaikuttanut vaivaavan mikään. Hän jäi kotiin lepäämään.
Seuraavana päivänä Virve meni terveyskeskukseen jatkotutkimuksiin. Häneltä otettiin sydänfilmi ja verikokeita, mutta kaikki arvot olivat kohdillaan.
”Lääkäri tuli luokseni ja kertoi, ettei minusta löytynyt mitään vikaa. Hän kysyi, mistä itse arvelin olevan kyse. Tajusin, että minulla oli burnout ja että olin saanut paniikkikohtauksen.”
”Kai minä podin tyypillistä kiltin tytön syndroomaa.”
Virve oli mennyt naimisiin ja saanut lapset jo parikymppisenä. Hän oli rakentanut miehensä kanssa omakotitalon ja työskennellyt kampaamoyrittäjänä koko aikuisikänsä, yli 30 vuotta. Hänen kampaamonsa sijaitsi kodin yhteydessä.
Lapsesta saakka Virve oli ollut reipas, tomera ja vastuuntuntoinen. Kun hän oli paiskinut töitä ja pitänyt toisista huolta, oli hän samalla usein unohtanut itsensä.
”Kai minä podin tyypillistä kiltin tytön syndroomaa”, hän pohtii.
Kun isä sitten kuoli äkillisesti, olo oli tyhjä. Virven lapset, tytär ja poika, olivat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa, ja parisuhteesta oli vuosien saatossa tullut pelkkä kaverisuhde. Virve ei ollut edes halannut miestään kymmeneen vuoteen.
”Vaikka olin suhteessa, tunsin olevani yksin. Huono suhde repi rikki meitä molempia.”
Isä rakas, auta minua. Olen umpikujassa.
Virve istui vessassa ja itki ääneen epätoivoaan. Kesken työpäivän sattuneesta paniikkikohtauksesta oli kulunut kaksi päivää.
Virve oli tullut käymään äitinsä luona. Äiti oli lähtenyt viemään Virven veljenpoikaa kouluun, ja Virve oli jäänyt taloon yksin. Yhtäkkiä jokin murtui.
”Menin vessaan ja romahdin. Itkin ja huusin isän perään.”
Kun äiti palasi kotiin, Virve puhui tälle kaiken. Hän kertoi, ettei hän voinut hyvin eikä halunnut enää jatkaa parisuhdettaan. Hän oli surullinen isän kuolemasta ja väsynyt olemaan reipas.
Kun Virve palasi kotiin, hän soitti miehelleen, joka oli lähtenyt metsälle.
”Sanoin, että meidän pitää puhua. En halunnut enää jatkaa huonoa liittoa.”
”Minulla oli takki täysin tyhjä. En nähnyt tulevaisuutta, ja minusta tuntui, etten osaa yhtään mitään.”
Nyt Virve uskalsi surra isän menetystä. Suru nosti pintaan myös muita tunteita. Virve tiesi, että asioiden on muututtava, mutta miten?
”Minulla oli takki täysin tyhjä. En nähnyt tulevaisuutta, ja minusta tuntui, etten osaa yhtään mitään.”
Virven etsikkoaika kesti puoli vuotta. Hän mietti, minne muuttaisi asumaan ja mitä ryhtyisi tekemään. Hän viihtyi Niittyrannalla, Seipäjärvellä sijaitsevalla vapaa-ajan tontilla, jossa hänellä oli asuntovaunu. Seipäjärvi oli hänen äitinsä kotikylä, ja siellä sijaitsi Virven vanha mummila sekä monen sukulaisen koti.
Tontilla Virve vietti paljon aikaa. Hän samoili metsässä, kävi pilkillä, lumikenkäili järvellä ja oli koirien kanssa.
Googlailujen tuloksena Virve kiinnostui henkisyydestä ja päätyi oululaiseen näkijäkouluun. Hän oivalsi, että henkisyys oli kulkenut hänen mukanaan pikkutytöstä lähtien.
”Ei minusta silti mitään meediota tullut. Ennemminkin se oli matka sisimpääni. Aloin sitäkin kautta saada voimiani takaisin.”
Seinällä komeilee noin puolitoistametriä leveä maisemamaalaus. Se on edesmenneen seipäjärveläisen taidemaalarin Toivo Pekkalan teos Seipävaarasta.
Virve sai vuodelta 1960 peräisin olevan maalauksen talokauppojen yhteydessä. Se on ripustettu paraatipaikalle vastaanottamaan vieraat. Maalaus kuvaa nimensä mukaisesti Seipävaarasta aukeavaa maisemaa. Vaara kohoaa Virven talon takana.
”Noille samoille kiville pääsee edelleen istuskelemaan. Se on minun rauhoittumispaikkani.”
Virve päätyi lopulta äidin suvun maille Seipäjärvelle ja osti sukulaisiltaan kylän vanhan kaupan. Sen äidin serkku oli rakentanut 1960-luvulla.
”Tulin tänne toukokuussa 2023 käymään ja katsomaan paikkoja. Olimme silloin mieheni kanssa päättäneet, että hän ostaa minut ulos yhteisestä talostamme. Rahat riittivät juuri tähän.”
Samoihin aikoihin Virve päätti lopettaa parturi-kampaajan työt. Päätöksen sinetöi loukkaantuminen: Virve satutti kätensä kitaravahvistinta nostaessaan niin pahasti, ettei käsi noussut.
”En pystynyt leikkaamaan tukkaa.”
Kun talokauppa oli varmistunut, Virve tiesi, mitä tekisi: hän perustaisi Seipäjärvelle yrityksen, joka erikoistuisi aktiviteetteihin ja tapahtumiin sekä ravintola- ja majoitustoimintaan. Yrityksensä hän nimesi pappansa mukaan Feelis-palveluiksi.
”Ajattelin, että nyt elämääni on tullut joulu. Sitä joulua on kestänyt siitä lähtien.”
Seipäjärvellä Virve on aloittanut elämänsä alusta. Samalla hän on saanut arkeensa kaipaamaansa turvaa ja rauhaa.
”Istahdin kerran sohvalle, kun minut ympäröi yhtäkkiä lämpö. Mikään ei enää repinyt minua. Ajattelin, että nyt elämääni on tullut joulu. Sitä joulua on kestänyt siitä lähtien.”
Isän ikävä on yhä läsnä, muttei raastavana kipuna. Virve käy aika ajoin isän haudalla, mutta tuntee, ettei isä ole siellä. Kauniin hautakiven äärellä on hyvä hiljentyä.
”Isä on läsnä meidän luonamme.”
Entisen miehensä kanssa Virvellä on nykyään hyvät välit, jopa paremmat kuin ennen. Häneltä Virve myös saa apua monissa asioissa.
”Enää kummankaan meistä ei tarvitse motkottaa jostakin turhaan eikä puuttua toisen elämään.”
Myös välit äitiin ovat kunnossa. Virvestä tuntuu, että pieni etäisyys on tehnyt äidin ja tyttären suhteelle hyvää. Aiemmin Virve asui vanhempiensa naapurissa, mutta nyt välimatkaa on 40 kilometriä.
”Äiti käy täällä auttamassa minua, ja hänen apunsa on tärkeää. Uskon, että hän ymmärtää tilannettani nyt paremmin kuin ennen.”
Kyläläisten ansiosta Virve ei tunne itseään yksinäiseksi. Seipäjärvellä asuu kolmisenkymmentä ihmistä, jotka ovat ottaneet uuden asukkaan lämpimästi vastaan.
”Kyläläisten apu on ollut ihan käsittämätöntä”, hän huokaa.
”He ovat tsempanneet minua ja olleet tukena. He ovat auttaneet pihatöissä ja tarjonneet apua veneen puhdistamisesta auton korjaukseen sekä puu- ja remonttihommiin. Kun olen järjestänyt tapahtumia, he ovat tarjoutuneet kuorimaan pottuja tai leipomaan.”
Kyläläisiltä Virve on myös saanut astioita, pyyheliinoja ja petivaatteita, sillä hän jätti entiseen elämäänsä lähes kaiken.
”Otin matkaani vain muumimukit ja kitarat.”
Jälkeenpäin Virve on ymmärtänyt olleensa aiemmin masentunut. Hän ei vain tunnistanut sitä. Nyt tyhjyys on väistynyt ja elämänilo löytynyt uudelleen.
”Sydämeni huokailee täällä. Olen kiitollinen tästä rauhasta ja hiljaisuudesta.”
Kommentit