”Muistini parani, kun luovuin älypuhelimesta” – irtiotto digitulvasta paransi monella tavalla Mirjamin, Jaanan ja Tiinan arkea

”Jotkut täyttävät sanaristikoita, jotkut tekevät palapelejä. Minulle filmikuvaus on keino rentoutua ja saada aikaan jotakin omannäköistä”, Jaana Santalahti sanoo.

Jaana Santalahti, 61, Lappohja: ”Filmikuvaus on vastapainoa työlle sairaanhoitajana”

Työskentelen sairaanhoitajana kolmivuorotyössä, ja työpäivän jälkeen sosiaalinen arkkuni on aivan täynnä.

Luontokuvaus tuo täydellistä vastapainoa. Saan olla yksin, eikä kukaan tarvitse tai pyydä minulta mitään.

Tykkään istua kesällä suon reunalla kuvaamassa tai olla yötä karhukojussa kameran kanssa. Rakastan ja kuvaan myös Hangon maisemia ja maamerkkejä.

Jaana on kuvannut sarjan Hangon maamerkkejä. Tavoitteena oli tehdä kuvia, joista ei arvaa, onko kuva otettu nyt vai kymmeniä vuosia sitten. ”Jokaisessa kuvassa on kuitenkin vihje, josta sen voi päätellä. Kuvassa saattaa näkyä vaikka vähän uuden auton kulmaa”, Jaana kertoo.

Innostuin filmikuvauksesta pari vuotta sitten. Vanhempani muuttivat senioritaloon, ja kun tyhjensin heidän omakotitaloaan, löysin valokuvausta harrastaneen isäni vanhat filmikamerat. Säästin niistä itselleni yhden Canonin automaattikameran ja päätin opetella kuvaamaan sillä kuin vanhat mestarit.

Minua kiehtoi saada selville, mitä kaikkea taitavat luontokuvaajat ovat ennen vanhaan joutuneet ottamaan huomioon.

Digikuvaaminen ja editointi olivat alkaneet tuntua fuskaamiselta: voit muokata kuun siihen kohtaan maisemaa kuin haluat, poistaa kuvasta jotakin tai vaihtaa taivaan värejä.

Filmikuvaajan on odotettava tai vaihdettava paikkaa, jotta kuu on sopivassa paikassa sommitelmaa. On mietittävä valotusta ja keskityttävä täysin – ei voi vain räpsiä menemään. Se on meditatiivista ja rauhoittavaa.

Kuvan ottamisen hetkellä olen täysin omassa maailmassani ja unohdan, mitä ympärillä tapahtuu. Pyörin ja tarkkailen kuvattavaa aluetta ja katson, miten saan otokseen kivan taustan ja hyvän valon.

Kaupungilla kuvatessa odotan, että ihmiset tai liikenne siirtyvät sopivaan kohtaan. Keskityn tekemiseeni ja otan sellaisen kuvan kuin haluan, vaikka kaikki ympärillä tuijottaisivat.

Kuvan onnistumisen näkee vasta kehittämisen jälkeen. On mahtava tunne, kun otoksen saa lopulta paperilla käteensä.

Viime vuonna opiskelin omaksi ilokseni valokuvausta Muurlan opistossa. Koulutukseen kuului kuvan valmistamista pimiössä.

Uppoutuminen pimiöön on terapiaa mielelleni. Se tarkoittaa tuntien yhtäjaksoista hiljentymistä. Pääsen täydellisesti pois hektisestä sairaanhoitajan maailmasta.

Kuvan valmiiksi saaminen pimiössä voi viedä tunteja tai päiviä. Ensimmäisellä yrittämällä se ei onnistu juuri koskaan. Pitää testata valotusaikoja ja valotettavia ja pimennettäviä alueita. Paperillakin on vaikutusta: kiiltävä, matta- tai puuvillapaperi antavat kukin erilaisen lopputuloksen.

Kuvan kehittäminen itse on käsityötä ja lopputulos taideteos. Toista täysin samanlaista kappaletta on lähes mahdotonta valmistaa – etenkin, kun olen huono pitämään kirjaa, minkälaisilla toimenpiteillä olen minkäkin kuvan tehnyt.

Lopputuloksessa näkyy myös oman mielen jälki. Jotkut valmistavat kuvistaan tosi tummia, melkein mustia. Kuviin tulee mystiikkaa ja voimaa. Minun kuvani ovat rauhallisia, seesteisiä ja valoisia.

Käyn edelleen satunnaisesti opiston pimiössä. Siellä tapaan ihmisiä, joiden kanssa on kiva vaihtaa ajatuksia filmikuvauksesta. Toisten palautteista opin näkemään töitäni uudesta näkökulmasta. Ne innostavat ja kannustavat jopa kokeilemaan jotain uutta. Luottamus itseeni ja osaamiseeni vahvistuvat.

Jaana on kehittänyt ottamiaan valokuvia puuvillapaperille ja seuraavaksi hän aikoo värjätä niitä akvarellikynillä. ”Tämä on harrastus, jossa saan tyydytettyä taiteellista luovuuttani ja estetiikan kaipuuta”, hän kertoo.

Jokapäiväistä arkea kuvaan edelleen diginä, lähinnä puhelimella. On kiva, että arkisia kuvia voi laittaa vaikka Facebookiin ja jutella niistä kavereiden kanssa.

Kuvaaminen filmille on opettanut minulle armollisuutta. On työvaiheita, jonka voit tehdä vain kerran, kuten kuvan ottaminen. Jos se ei siinä hetkessä ole onnistunut, se ei ole onnistunut. Siinä oppii hyväksymään oman rajallisuutensa – ja myös muiden. En itse ole sen parempi tai huonompi kuin muutkaan.

”Kortti on aina ekstrasäväys postin joukossa. Sisältö on yllätys: lähettäjä on voinut kirjoittaa mitä vain”, Tiina toteaa. Hän on saanut postcrossingin kautta kortteja Euroopasta ja Yhdysvalloista, Aasiastakin jonkin verran. Eksoottisimmat kortit saapuivat Kazakstanista ja Chilestä. ”Kortti tarkoittaa, että joku on ajatellut sinua, käyttänyt sinuun aikaa ja nähnyt vaivaa.”

Tiina Partanen, 49, Joensuu: ”On kuin pieni lahja saada postikortti tuntemattomalta”

Sosiaalisessa mediassa on helppo vaihtaa kuulumisia ja tavoittaa toisia, mutta se ei ole sama asia kuin postikortti. Somea ei saa jääkaapin oveen muistuttamaan kivasta mietelauseesta tai kuvasta, jonka lähettäjä on juuri sinulle valinnut. On myös eri asia kirjoittaa kortti kuin näpytellä puhelimella viesti bussipysäkillä.

Kortti tarkoittaa, että joku on ajatellut sinua, käyttänyt sinuun aikaa ja nähnyt vaivaa. Hän on valinnut kortin, pysähtynyt kirjoittamaan ja miettinyt, mitä laittaa sinulle tervehdykseksi. Se on kuin pieni lahja.

”Olen suorittajatyyppinen ihminen, mutta postikorttien lähettämistä en suorita. Pysähdyn ja mietin, mitä haluan juuri tälle vastaanottajalle kirjoittaa”, Tiina sanoo.

Aloitin postcrossingin vähän yli kuusi vuotta sitten. Harrastuksen perusideana on lähettää ja vastaanottaa postikorttitervehdyksiä ympäri maailmaa. Postcrossing-sivustolle rekisteröitymisen jälkeen voi arpoa järjestelmästä itselleen toisen postcrossaajan osoitteen, johon sitten lähetetään kortti. Kun lähetys menee perille, voi ruveta odottamaan itselleen tervehdystä jostain päin maailmaa.

Aloittaessani nuoremmat lapseni olivat alakouluikäisiä. Elämässä oli ruuhkaa, ja kaipasin jotakin omaa tekemistä harrastuskuskausten ja muun arjen lomaan.

Näin postcrossingista jutun Postin mainoslirpakkeessa, ja se jäi muhimaan mieleen. Nuoruudessa minulla oli kirjekavereita ulkomailla, ja siitä on jäänyt hyvät muistot.

Ajattelin, että postcrossing olisi oivallinen tapa tarjota lapsilleni konkreettisia pilkahduksia ihmisten arkeen jossakin muualla.

Postcrossaus olikin aluksi minun ja lasteni yhteinen juttu. Lapsista oli kiva päästä arpomaan seuraavaa osoitetta ja saada kortteja. Katsoimme kartalta, mistä ne olivat tulleet. He myös kirjoittivat kortteja ja harjoittelivat samalla englantia.

Nykyisin harrastus on oma juttuni. Kun inspiraatio iskee, arvon järjestelmästä nipun osoitteita, otan kupin teetä tai kahvia ja istun alas kirjoittamaan. Valitsen sopivan kortin ja mietin, mitä haluan juuri siinä hetkessä tälle tuntemattomalle ihmiselle kertoa.

Yleensä kirjoitan jostain ajankohtaisesta, arkisesta asiasta – jos ei muusta niin säästä. Luen vastaanottajan profiilin huolella ja yritän löytää yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Näin osoitan, että olen tutustunut henkilöön.

Maailmalta minulle lähetetyissä korteissa monet kertovat perhesuhteistaan, lemmikeistään, ammateistaan, harrastuksistaan ja toiveistaan elämän suhteen. Samanlaiset asiat tuntuvat olevan tärkeitä ja kertomisen arvoisia asuttiinpa missä päin maailmaa tahansa.

Tiina säilyttää käyttämättömiä postikortteja pienessä peltilaatikossa. Sieltä hän valitsee kullekin vastaanottajalle sopivan kortin. ”Monet toivovat kortteja, joissa näkyy asuinpaikkakuntaa tai luontoa”, Tiina kertoo.

Tällaisina kriisien ja levottomuuksien koettelemina aikoina on aika lohdullinen ajatus, että emme me ihmiset pohjimmiltaan niin erilaisia ole. Ihmisten lähettämien korttien kautta maailma kutistuu ja inhimillistyy.

Erityisesti mieleeni jäävät kortit, joissa kirjoittaja jakaa jotakin henkilökohtaista. Eräässä joulun alla tulleessa kortissa lähettäjä kertoi saaneensa juuri potkut. Mutta hän ei ollut surullinen. Hän ei ollut pitänyt työstään ja uskoi, että potkut ovat muutos parempaan.

Politiikaltakaan postcrossatessa ei voi välttyä. Se kuuluu elämään. Olen saanut esimerkiksi Yhdysvalloista kortteja, joissa pahoitellaan Trumpia, ja toisaalta Valko-Venäjältä vallassa olevaa diktaattoria ylistävän vaalikortin.

Olen lähettänyt postcrossingin kautta reilut 350 korttia. Koetan pitää harrastuksen maltillisena. Postimerkkien jatkuvasti kohonnut hinta auttaa siinä. Kun ostan palkkapäivänä kymmenen postimerkin vihon, tiedän, että sen verran voin ottaa uusia osoitteita.

Mirjam luopui älypuhelimesta myös siksi, että hän halusi kokeilla, onko nykypäivänä mahdollista elää ilman. ”Sain etukäteen kuulla, ettei se olisi mahdollista. Se motivoi minua vielä enemmän. Yksikään perustelu ei tee luopumisesta mahdotonta.”

Mirjam, 21, Helsinki: ”Ilman älypuhelinta minulle on jäänyt aikaa tutustua itseeni”

Elämä ilman älypuhelinta on ollut helpompaa kuin ajattelin. Kaikkeen tottuu. Vaihdoin älypuhelimeni näppäinmalliseen perus-Nokiaan vuosi sitten.

Luopuminen oli ajatuksen tasolla vuosien prosessi. Aloin pohtia sitä, kun huomasin, että puhelimenkäyttööni liittyi addiktion piirteitä. Pyrin tietoisesti vähentämään käyttöä, mutta en aina onnistunut. Energisenä pystyin olemaan ilman, mutta väsyneenä jumiuduin puhelimelle.

Korona-aikana vietin puhelimella jopa kahdeksan tuntia päivässä. Muulloinkin luurin kanssa kului helposti 3–4 tuntia päivässä.

Kun älypuhelinta ei ole, esimerkiksi pankin tunnistautuminen sujuu tunnistautumislaitteen avulla. Mirjam on hankkinut myös perinteisen herätyskellon. ”Ymmärrän, etteivät kaikki pidä ruutuaikaa haitallisena ajanhukkana. Olen kuitenkin tekeväinen ihminen ja halusin saada aikaan muutakin”, Mirjam toteaa.

Älypuhelimesta tuli minulle ongelma sosiaalisen median takia. Eniten selasin Instagramia ja Tiktokia. Ennen peruspuhelimeen siirtymistä poistin pikku hiljaa kaikki sometilini: ensin Snapchatin ja Facebookin ja lopulta noin vuotta ennen älypuhelimen jättämistä myös Tiktokin ja Instagramin.

Silti väsyneenä saatoin roikkua puhelimella tunteja päivässä. Pahin aikasyöppö oli Youtube, josta katsoin kaikkea mahdollista muodista self help -videoihin.

Olin turhautunut, koska olisi ollut paljon muutakin tekemistä, mutta silti jumitin katsomassa videoita. Tajusin, että älypuhelin piti poistaa kuviosta, jotta pääsisin ongelmasta.

Aika paljon asioita pitää korvata, jos haluaa luopua älypuhelimesta. Itselleni tärkeintä oli pienen digikameran ostaminen, koska tykkään kuvata. Hommasin myös matkakortin julkisiin kulkuvälineisiin, mp3-soittimen musiikin kuunteluun ja pankkisovelluksen korvaavan tunnistautumislaitteen.

Aluksi pidin lehtiötä ja kynää muistiosovelluksen korvikkeena, mutta en enää. Muistini on parantunut. Päivämäärät tai pari nimeä pysyvät mielessä ilman, että kirjoitan niitä ylös.

Vaikeimmalta tuntui luopua Whatsappista. Yhteydenpito kavereihini ja töihin tapahtui aiemmin täysin sen välityksellä.

Töissä siirryttiin minusta riippumattomista syistä käyttämään toista viestintäkanavaa vähän ennen kuin jätin älypuhelimen.

Ystävien kanssa pidän nykyään yhteyttä tekstiviesteillä ja puheluilla ja ulkomaille Skypellä. Koska viestien lähettäminen on aiempaa hitaampaa, soittelen heille enemmän kuin ennen.

Jännitin suunnistamista ilman Google Mapsia, mutta turhaan. Jos menen tuntemattomaan paikkaan, katson reitin kotona tietokoneelta. Olen alkanut luottaa suunnistustaitoihini.

Julkisissa kulkuneuvoissa suosin suoria reittejä. Tarkastan etukäteen, meneekö vuoroja viiden minuutin vai kahden tunnin välein. Tarkat aikataulut näen pysäkiltä.

Mirjam ei ajattele jäävänsä mistään tärkeästä paitsi siksi, ettei hänellä ole älypuhelinta tai sosiaalista mediaa käytössään. ”Minulla ei ole mitään hajua, mitä X:ssä tapahtuu, ja se on minulle tosi jees. Minun ei tarvitsekaan tietää.”

Vapautunut aika on merkittävin älypuhelittomuuden hyvä puoli. Aiemmin en harrastanut mitään, nyt minulla on paljon erilaisia harrastuksia: uin ja lenkkeilen, luen kirjoja, opiskelen ranskaa ja kokkaan.

Tiesin, että tyhjät hetket voisivat alkaa ahdistaa ja saada kaipaamaan puhelinta. Luin aluksi bussissa kirjaa tai kuuntelin musiikkia mp3-soittimelta. Sitten minua alkoi ärsyttää, miksi en pysty olemaan puolta tuntia ajatusteni kanssa.

Nykyään käytän paljon enemmän aikaa ajatteluun. Bussissa vain olen ja kotonakin istun välillä ihan rauhassa tekemättä mitään. Kutsun sitä lagaamiseksi. Koen, että se tekee hyvää. Minulle on jäänyt enemmän aikaa tutustua itseeni, ja hyväksyn itseni nyt paremmin sellaisena kuin olen.

Ostan asioita vähemmän kuin ennen, koska minulle ei synny somen luomaa tarvetta omistaa jotakin tiettyä. Mainoksiakin näen paljon vähemmän. Jos ostan uuden tavaran, ostan sen siksi, että itse pidän siitä, enkä siksi, että olen nähnyt sen muillakin.

En ole vakavasti harkinnut palaamista älypuhelimeen. Mietin asiaa välillä, mutta tulen joka kerta siihen lopputulokseen, että mieluummin olen ilman.