Liiketilan ikkunassa lukee: Hidasta elämää. Vieressä roikkuu riippukeinu.

Leppoisa tunnelma jatkuu sisällä. Kulunut puupöytä, tehosekoittimesta tuunattu lamppu, pitsiliinalla kynttilä. Lattialle tyynykasan keskelle istahtaa hyvinvointikouluttaja Sanna Wikström, 35.

Täällä tehdään verkkosivustoa, jonka linkkeihin sinäkin saatat törmätä Facebookin uutisvirrassa. Niillä on sellaisia otsikoita kuin Osaatko ottaa vastaan rakkautta? ja 5 asiaa, jotka stressaantunut haluaa kuulla.

Lettikampauksessaan ja mummolta perityssä saalissaan Sanna on kuin hippihenkisen maailmanparantajan prototyyppi. Puhe ei kuitenkaan liitele toisissa sfääreissä vaan kuulostaa varsin maalaisjärkiseltä.

Esimerkiksi näin:

– Ihmisen täysi potentiaali on käytössä silloin, kun hän tietää, kuka on, mitkä ovat hänen rajansa, mihin hän on menossa ja mitä haluaa tältä elämältä.

Oivallukset eivät ole syntyneet itsestään. Sanna on oppinut kantapään kautta, mitä omien rajojen vetäminen tarkoittaa.

Elettiin vuotta 2009, lama oli juuri iskenyt. Sanna työskenteli päätoimittajana kustantamossa, jossa hänellä oli muiden töidensä ohella vastuullaan 18 lehteä. Samaan aikaan hän odotti esikoistaan – ja oli aivan poikki.

– Kerran menin kuudelta illalla tapaamiseen. Mahaan sattui, ja muistin, etten ollut syönyt lounasta. Vedin palaverisämpylää ja mietin, että tässä ei ole mitään järkeä. Se oli ristiriitaista, sillä samalla olin nuori, innoissani ja ylpeä saamastani vastuusta.

Äitiyslomalla voin levätä, Sanna lohdutti itseään. Mutta kun Aana syntyi, tällä todettiin refluksi. Tyttö itki kaksi ensimmäistä vuotta joka yö yhdestä aamuseitsemään. Univelassa arki muuttui mustaksi eikä ajatus kulkenut.

Kun Sanna oli palaamassa äitiyslomalta töihin, toimitusjohtaja ilmoitti, että tälle oli pedattu liiketoimintajohtajan pesti: sitten vaan hommiin! Sanna mietti yön ja päätti, ettei ota ylennystä vastaan. Voimat eivät riittäneet.

Muutamaa kuukautta myöhemmin iski seuraava pommi, kun Sannan silloinen puoliso ja Aanan isä Pequ sairastui syöpään.

Se aika oli pelkkää selviytymistä. Seinällä oli iso kalenteri, johon Pequn hoidot oli merkitty. Viikonlopuille Sanna pyysi lähipiiriltään apua, jotta ehti pyykätä ja siivota.

– Lopulta soitin itse lastensuojeluun ja sanoin, etten pärjää. Kynnys pyytää apua ei ollut korkea, koska tajusin olevani äärirajoilla.

Musabisneksessä tuotantopäällikkönä työskennellyt Pequ oli perustanut jo vuonna 2007 Hidasta elämää -nimisen Facebook-ryhmän. Hän ihaili italialaista slow food -ajattelua, joka kannatti kiireetöntä kokkailua ja vastusti pikaruokakulttuuria. Pequ luki feng shui -kirjoja ja mietti, voisiko hidastaminen olla se juttu, joka pitäisi ihmiset tasapainossa. Sannalle tärkeä kokemus oli ollut self help -kirjallisuuden klassikon, Eckhart Tollen Läsnäolon voiman lukeminen.

Kun Hidasta elämää -ryhmään liittyi yhtäkkiä tuhansia jäseniä, pariskunta ymmärsi, että aiheelle oli tilausta.

– Ihmisistä oli helpottavaa tajuta, että oli muitakin, jotka eivät jaksaneet ja kokivat itsensä siksi huonoiksi.

Syntyi oma verkkosivusto. Jäätyään pois töistä Sanna alkoi kirjoittaa hyvinvoinnista ja henkisyydestä, ensin artikkelin päivässä.

Arkikin helpottui. Löytyi lääkäri, joka osasi auttaa Aanaa. Tyttö sai vahvan refluksi- ja astmalääkityksen ja tiukan ruokavalion. Sen jälkeen lastensuojelun työntekijä tuli pitämään Aanalle unikoulun. Pequn hoidot tehosivat ja voimat alkoivat vähitellen palautua, vaikka hän voikin saada terveen paperit vasta tänä vuonna.

Pahimman väsymyksen keskellä Sannaa auttoi se, että hän on perusluonteeltaan positiivinen ihminen.

– Joka ilta minulla oli naiivi ajatus, että ensi yö on se ratkaiseva.

”Hetki itselle” on Hidasta elämää -sivun slogan. Sannalle se tarkoittaa sitä, että aina ei ole pakko odottaa eläkeikää tai sairastumista pysähtyäkseen. Arjessa kannattaa ottaa pieniä rauhoittumisen hetkiä.

– Niin kauan kuin voimavarat jotenkin riittävät, ihminen keksii vippaskonsteja, joilla selviää seuraavaan päivään. Maanantaiaamuna juot pannun kahvia, jotta jaksat töissä. Se on ihan ok, jos keholle ja mielelle myös lupaa: kun jaksat tämän päivän, saat vähän levätä.

Hidastamisen ei myöskään tarvitse tarkoittaa sitä, että hyppää oravanpyörästä ja muuttaa maalle. Kunhan hidastaa sen verran, että kuulee itseään. Se on Sannan mielestä tärkeintä: että selvittää, mitä elämältä haluaa. Sitä ajatusleikkiä kannattaa leikkiä, vaikka muutos nyt tuntuisi mahdottomalta.

Sanna tietää, että isojen kysymysten esittäminen voi myös pelottaa.

– Jos on menestynyt ja elämällä kauniit kulissit, on korkea kynnys lähteä kyselemään, miltä minusta tuntuu. Vastaukset kun eivät välttämättä ole sellaisia, jotka pitävät nykyisen maailman kasassa.

Viime vuodet ovat opettaneet Sannalle paljon suomalaisista. Esimerkiksi sen, miten kauas olemme etääntyneet sellaisista perusasioista kuin avun tarjoamisesta tai toisille juttelusta. Yksi sivuston ensimmäisistä hiteistä oli juttu nuoresta, maahanmuuttajataustaisesta kassapojasta, jonka mielestä hänen tehtävänsä ei ollut piipata jugurttipurkkeja vaan luoda asiakkaille hyvää fiilistä.

– Sen jutun suosio herätti. Meillä on niin kiire, että emme ehdi kohdata toisiamme. Omat lapsetkin ovat vähän kuin tiellä. Ylipäänsä ei ehditä tehdä mitään sellaista, jolla ei ole varsinaista päämäärää, Sanna miettii.

Toimiston ovi käy. Sisään astuu Sannan mies Valtteri ja kaksivuotias Elma: avaimet ovat unohtuneet sisälle. Perheen koti on kulman takana.

– Annatko pusun äidille? Ja sitten menette isin kanssa ostamaan perunamuusia, Sanna juttelee.

Toimiston lattialla on pieni keinu lasten visiittejä varten. Koska sekä Sanna että Valtteri ovat yrittäjiä, he pystyvät sumplimaan työnsä niin, että lapsille jää enemmän aikaa.

– Meillä ei mennä kiireellä päiväkotiin. Kun Aana aloitti eskarin, oli melkein sokki, että siellä piti olla yhdeksältä. Aana oli tottunut nukkumaan siihen asti, Sanna nauraa.

– Ja unta meillä vaalitaan, koska unettomuutta kesti niin monta vuotta.

Yrittäjyyden ansiosta Sanna saattoi myös palata töihin, kun Elma oli kahden ja puolen kuukauden ikäinen. Valtteri jäi vanhempainvapaalle, ja Sanna kävi kotona imettämässä.

Sanna on tottunut olemaan se, joka ehtii tehdä päivässä vaikka kolmen ihmisen työt. Koomista kyllä, Hidasta elämää -Sanna on tahdiltaan nopea ja kova innostumaan. Hänelle oli oppimisen paikka tajuta, ettei sillä tavalla jaksa viittä päivää viikossa.

– Minulle tuotteliain rytmi on se, että työpäiviä on vähemmän ja relataan enemmän. Tällaisessa työaikaorientoituneessa kulttuurissa sitä on ollut vaikea myöntää.

Nykyään Sanna on toimistolla noin 18 tuntia viikossa. Hän elää kuten opettaa ”ainakin pääosin”. Kyllä hänkin joskus kokee stressiä, mutta hänellä on myös välineitä käsitellä sitä. Sanna ei esimerkiksi koskaan ota päivälle enempää kuin yhden kalenterimerkinnän.

Muuten elämä on tavallista lapsiperhe­arkea: ruoanlaittoa, ulkoilua, iltarutiineja. Jos omaa aikaa on, Sanna lähtee juoksemaan tai kuntosalille. Entiselle pikajuoksijalle ja jumppaohjaajalle liikunta on tärkeää.

Työajan lyhentämistä hän suosittelee kaikille vanhemmille, joille se on mahdollista.

– On huolestuttavaa, että tutkimusten mukaan pisintä työpäivää tekevät pienten lasten isät. Voisiko pikkulapsiaikana tinkiä jostain muusta, jotta aikaa olisi enemmän?

Onko Sanna itse joutunut tinkimään? Hän miettii hetken. Toki elintaso on muuttunut, mutta ei se ole tuntunut tinkimiseltä.

– Meillä on esimerkiksi ollut aina varaa ostaa sellaista ruokaa kuin olemme halunneet. Sekin on valinta, että asuu vuokralla eikä omistusasunnossa. Tärkeintä on ollut kysyä itseltään, mikä minulle on tarpeeksi. Jos sitä ei ole koskaan määritellyt, mikään ei riitä.

Kun hidastamisesta alettiin puhua, downshiftaajat nähtiin Sannan mukaan usein laiskottelijoina. Nyt henkisestä hyvinvoinnista on tullut trendi. Jooga on valtavirran harrastus Suomessakin, ja maailmalla hyvinvointiluennoitsijoiden esitykset vetävät väkeä kuin festarit.

Mutta miten hidastaminen sopii lama-aikaan, kun ihmisiä vaaditaan pikemminkin kasvattamaan työpanostaan?

Sanna vertaa sitä siihen, että lentokoneessakin happinaamari pannaan ensin itselle.

– Kun ihminen voi henkisesti hyvin, hän osallistuu yhteiskuntaan, on luova, kohtelee toisia hyvin, jaksaa liikkua ja tehdä työtä.

Sannan mielestä on tärkeä ymmärtää, että jokainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan.

– Se, että tunnet rajasi, on lahja myös työnantajalle. Silloin osaa panna stopin, ennen kuin alkaa oireilla burnoutina ja sairaslomina. Kukaan toinen ei osaa arvioida, miltä sinusta tuntuu. Sellaista vastuuta ei voi jättää muille.

Nettisivustoa perustaessaan Sannan ja Pequn oli vielä vaikea nähdä, miten elämän hidastamisesta tulisi heille työ. Saittia ei tehty liiketoiminta vaan arvot edellä. Nyt Hidasta elämää tavoittaa viikossa 150 000 eri kävijää. Tulot tulevat mainoksista, verkkokursseista ja -puodeista.

Sitäkään he eivät osanneet odottaa, että he muuttuisivat matkan varrella avioparista yhtiökumppaneiksi. Onneksi töitä on yhä helppo tehdä yhdessä.

– Eron jälkeen oli vaihe, jolloin minä jäin taka-alalle. Kun pahin myrsky oli tyyntynyt, palasin takaisin. Työpuoli meillä on toiminut aina hyvin.

Valtterikin on mukana yrityksessä: hän on koodannut Sannan suunnittelemien stressinhallintakorttien älypuhelinsovelluksen.

Pariskunnan kohtaaminen oli sattumusten summa. Kolme vuotta sitten Sanna etsi ystävänsä kanssa epätoivoisesti äkkilähtöä Thaimaahan. Kolme viimeistä matkaa oli juuri varattu. Illalla Sannalle tuli tunne, että hän käy vielä kerran tarkastamassa tilanteen. Ja kas, kaksi paikkaa oli vapautunut.

– Sen kolmannen oli varannut Valtteri, joka istui lentokoneessa minun viereeni.

Äitinä Sannalle on tärkeintä, että lapset löytävät oman juttunsa. Aana on jo sanonnut haluavansa perustaa verkkokaupan. Blogi tytöllä jo onkin: se esittelee ahkeran askartelijan töitä.

– Itse olin koulussa se hyvä oppilas, joka osasi vähän kaikkea. Oman intohimoni olen löytänyt myöhemmin. Minun tehtäväni ei ole kertoa lapsille, mikä on järkevää tai esitellä työllistymistilastoja. Haluan kannustaa heitä tekemään sitä, mikä tuntuu hyvältä.