Avotakka

Rehevän ja rennon koristelutyylin taituri – Hilkka-Liisa Aholan suunnittelemat koriste- ja käyttöesineet ammensivat kasviaiheista ja leiskuvista väreistä

Rehevän ja rennon koristelutyylin taituri – Hilkka-Liisa Aholan suunnittelemat koriste- ja käyttöesineet ammensivat kasviaiheista ja leiskuvista väreistä
Hilkka-Liisa Ahola kuuluu pitkään Arabian suunnittelijaketjuun. Hänen värikäs kuvamaailmansa on edelleen ilo silmälle. Kuvataiteesta inspiroitunutta suunnittelijaa kiehtoi muotoa enemmän esineiden koristeet. Uransa hän joutui lopettamaan vain 54-vuotiaana.
Julkaistu: 23.11.2020

Arabian keramiikkatehtaalla työskenteli 1950–70-luvuilla joukko ammattikoulutuksen saaneita suunnittelijoita, jotka kehittelivät lähes liukuhihnalta arkiastioita, pienissä sarjoissa valmistettavaa koristetavaraa kuin uniikkia keramiikkataidetta. Tuohon joukkoon kuului myös Hilkka-Liisa Ahola (1920–2009) yksi Arabian kaikkien aikojen raikkaimmista suunnittelijoista.

Ahola, jota perhepiirissä kutsuttiin Hikiksi tai Hipsiksi, oli paljasjalkainen stadilainen. Lapsuusvuosina perhe, johon kuuluivat Uuden Suomen ilmoituspäällikkönä työskennellyt isä Juho Nestor, äiti Elna Josefina ja kaksi veljeä, asui Helsingin vehreässä Puu-Käpylässä. Sieltä Hilkka-Liisa muutti keskustaan Uudenmaankadulle. Elämänsä jälkipuoliskon hän asui työpaikkansa Arabian vieressä Toukolassa.

Koulunkäynnin Hilkka-Liisa lopetti vähän vanhemmiltaan salaa 16-vuotiaana ja meni Taideteollisuuskeskuskouluun.

–En tiennyt taideteollisista ammateista mitään; kuvittelin, että halusin joko piirtää muotokuvia tai maalata tai piirtää muotia, hän on kertonut.

Mitään noista aloista ei opetettu tuohon aikaan, ja pääaineeksi valikoitui sommittelu ja mallipiirustus. Sivuaineisiin kuului keramiikkaa ja posliinimaalausta.

Hilkka-Liisa Ahola työskenteli lyhyen ajan Nuutajärven lasitehtaalla 1950-luvulla ja koristeli myös Wärtsilän Finel-brändin emaliastioita. Kuva on hänen luonnoskirjastaan.
Munanmuotoisessa kulhossa on rikas kuviointi ja lysterilasite.

Vuonna 1936 aloitetut opinnot keskeytyivät, kun talvisota puhkesi 1939, ja Hilkka-Liisa toimi lottana muun muassa päämajassa Mikkelissä. Hänet järjesti sinne naapuri, samassa rapussa asunut tiedusteluosaston päällikkö Reino Hallamaa. Viimeisen opintovuotensa Hilkka-Liisa suoritti välirauhavuonna 1941.

Veljentytär Liisa Tammela kertoo, että lottana ollessaan Hikki oli vastoin sääntöjä kaventanut mekkoa ja lyhentänyt helmaa. Kun esimies oli huomannut tämän, Hikki sai ankarat nuhteet. Marsalkka Mannerheim oli kuullut asian viereiseen huoneeseen ja antoi henkilökohtaisesti luvan käyttää muokattua pukua.

Keramiikan pariin Hilkka-Liisa päätyi ensi kerran parikymppisenä ollessaan puoli vuotta harjoittelijana Arabian tehtaalla 1943. Työ ei liiemmin innostanut, ja hän ilmoittikin taiteelliselle johtajalle Kurt Ekholmille, ettei aio koskaan tulla suuryritykseen töihin.

– Mielin pientä liikettä, missä olisi ollut vähän kaikenlaista taideteollisuutta. Kaiken sen tekijäksi ajattelin tietysti itseäni, Hilkka-Liisa muisteli kerran.

Harjoittelujakson jälkeen hän elätti itsensä monenkirjavilla töillä. Luonnoskirjoissa on kangaskuoseja, joita hän painoi käsin linoleumilaatoilla ja joissa näkyy mieltymys kasviaiheisiin ja vahvoihin väreihin. Hilkka-Liisa myi painokankaita ja käsin maalattuja huiveja muun muassa Stockmannille. Lisäksi hän maalasi posliiniesineitä, suunnitteli kenkiä ja tapettimalleja ja teki lampunvarjostimia Paavo Tynellin Taito Oy:lle. Vuonna 1946 Hilkka-Liisa oli Ruotsissa töissä.

–Oli aika vaivalloista hoitaa sekä valmistus että myynti; varsinkaan ei ollut hauskaa myydä omia esineitään: kehua niitä, ottaa vastaan maksu ja kaikki siihen kuuluva, hän totesi lehtihaastattelussa vuonna 1961.

Aiemmasta päätöksestä huolimatta tie kulkikin takaisin Arabiaan. Vuonna 1947 Hilkka-Liisa sai paikan taideteollisuusosastolta, jota johti koriste-ekspertti Olga Osol. Osasto tuotti piensarjoina ja yksittäiskappaleina koriste- ja sisustustavaraa, joiden teko vaati paljon käsityötä. Osaston työt oli jaettu suunnittelijoiden kesken niin, että jokaisella oli oma erikoisalueensa. Esteri Tomula ja Raija Uosikkinen vastasivat posliinituotteiden koristesuunnittelusta, ja Hilkka-Liisan erikoisalana oli posliinia ronskimpi fajanssi. Se sopi Aholan rehevään ja rentoon koristelutyyliin.

Joitakin koristemalleja Ahola suunnitteli myös posliiniesineisiin, esimerkiksi puhalluskoriste Retikan ja perinteisemmän Ruusun sekä tyylitellyn Katinkan. Lisäksi syntyi uniikkitöitä.

– Olin mielissäni, kun minulla oli aikaa omiin töihini.

Kun Ahola aloitti Osolin alaisuudessa, hän valmisti itse esineiden muodot dreijaamalla, mutta lopetti pian, sillä hän ei kokenut dreijaamista omakseen. Koristeet kiehtoivat aina enemmän kuin muodot.

Kukka-sarjan maljakoiden koristeet on maalattu käsin.

Alkutuotanto käsittää pääasiassa käsin koristeltuja romanttisia, unenomaisia kuvioita ihmishahmoista, linnuista ja kasveista. Tyylissä on samaa henkeä kuin aikalaissuunnittelijoilla Birger Kaipiaisella ja Rut Brykillä sekä Kupittaan Saven Laila Zinkillä.

Ahola on kertonut saaneensa vaikutteita monelta suunnalta, etenkin kuvataiteesta. Hän seurasi sitä läpi elämänsä käymällä ahkerasti näyttelyissä. Vanhojen mestareiden töihin hän tutustui omakohtaisesti pitkällä ulkomaanmatkalla 1951, kun hän matkusti Italiaan ja Ranskaan kollega Ulla Procopén seurassa. Reissuun lähdettiin, vaikka rahaa oli niukasti. Matkakassaa säästääkseen kaksikko liftasi välillä ja jätti ruokailuja väliin. Naiset hoikistuivat matkalla niin, että hameet pyörivät päällä, mutta Firenzen taideaarteet ja Pariisi tulivat koetuiksi, ja tuliaisiinkin jäi vielä rahaa.

Hilkka-Liisa Aholan töihin tuli 1950-luvulla uusi aihepiiri: kukat. Kaupallisesti menestyneimmäksi osoittautui Kukka-sarja, jonka ensimmäiset osat julkistettiin 1958. Suosion kasvaessa sarjaan lisättiin osa toisensa perään, ja se oli tuotannossa 1970-luvulle asti.

Kukka-maljakko oli tarkoitettu sijoitettavaksi seinän viereen. Sen toisella puolella on näyttävä kukkakoriste, ja toinen puoli on valkoinen. Kun maljakkoon aseteltiin tuore kimppu, näkyville käännettiin valkoinen puoli, jotta se ei kilpailisi kukkien kanssa. Kun maljakko oli tyhjillään, koristeet käännettiin esiin.

Vaikka Kukka-maljakoiden aiheet ovat perinteisiä ruusuja, syreenejä ja muita pihakasveja, toteutus on luonnosmaisen raikas. Piirrosmainen jälki syntyi yhdistämällä kahta koristelutekniikkaa: ohuet viivat siirrettiin pintaan kuparipainokoristeilla, ja värikkäät lehdet maalattiin käsin.

Hieman mystiset kuva-aiheet kiehtoivat 1940–50-luvulla.
Uniikki tarjotinpöytä on signeerattu 1952.

Vaikka Arabia panosti koristesuunnitteluun, taideteollisuusosastolaiset työskentelivät 1950-luvulla kahden ristiriitaisen arvomaailman välissä. Muotoilupiirit ihannoivat yksinkertaisuutta, josta Kaj Franckin Kilta on tyylipuhdas esimerkki. Keskustelu koristeettomuudesta heijastui myös taideteollisuusosaston ja Hilkka-Liisa Aholan näyttelyiden lehtikritiikkeihin. Niissä kiiteltiin raikkaista, moderneista koristeista ja varoiteltiin sekavuudesta ja tilpehöörimäisyydestä.

1960-luku toi töihin uuden suunnan. Herkkien kukkien tilalle tulivat räväkät värit ja geometriset kuviot, joissa on pop-taiteen ja flower powerin henkeä. Uutta ronskimpaa otetta edustavat 1958 esitelty Colora-sarja ja HLA-kynttilänjalat, joiden koristeet perustuvat yksinkertaisiin viivoihin ja täpliin, käsin koristellut Hehku- ja Kuutamo-lautaset ja reippain siveltimenvedoin koristellut Aurinkoruusut. Inspiraationa olivat auringonkukat, joita suosikkitaiteilija Vincent van Gogh oli maalannut.

Hilkka-Liisa löysi aiheita lähempääkin, sillä muutettuaan Toukolaan 1960-luvun lopulla hän saattoi katsella kerrostaloasuntonsa ikkunasta omaa viljelypalstaansa. Sinne hän istutti kukkia.

– Hikki ei ollut mikään mullassa möyhijä, toisin kuin samassa rapussa asunut Raija Uosikkinen. Mutta palsta oli hänelle tärkeä, ja esteettisenä ihmisenä hän nautti kukkien kasvattamisesta ja luonnon kauneudesta, Liisa Tammela kertoo.

Komeimmat työt ovat 1960-luvulla valmistuneita uniikkeja kaakelisommitelmia, joissa näkyy itämaisen ornamentiikan vaikutteita.
Aurinkoruusu-sarja on edelleen keräilijöiden suosiossa.

Vuosikymmenen puolivälissä Ahola alkoi kokeilla moniosaisia laattateoksia. Yksi niistä toi uran makeimman huomionosoituksen: Grand Prix -palkinnon 1968 pidetyssä kansainvälisessä Faenzan keramiikkakilpailussa. Voitto avasi uralla kokonaan uuden oven.

Kilpailuvoiton jälkeen Hilkka-Liisalle tarjottiin paikkaa Arabian arvostetulta taideosastolta, ja vuodenvaihteessa 1968–69 työpiste vaihtui yhdeksänteen kerrokseen, omaan työhuoneeseen. Uusina työkavereina ahersivat Kaipiaisen ja Brykin lisäksi Annikki Hovisaari, Francesca Lindh ja Toini Muona. Monista tuli läheisiä ystäviä, joihin Hilkka-Liisa piti yhteyttä vielä eläkepäivinään.

Työ taideosastolla oli mieluisaa, sillä Ahola sai keskittyä omaan taiteelliseen ilmaisuun:

– Tunsin itseni sen jälkeen vapaaksi, hän kuvaili.

Arkea helpotti sekin, ettei aamu-unisen muotoilijan tarvinnut enää herätä leimaamaan kellokorttia aamuseitsemältä tehtaanportilla. Työajatkin olivat vapaat.

Hilkka-Liisa jatkoi laattateoksiaan ja teki uniikkivateja, joille antavat ilmeen pintaan tehdyt painallukset ja pensselillä vedetyt kuviot. Mukaan tuli ripaus itämaista koristeellisuutta ja metallinhohtoa lysterivärien muodossa. Varsinainen aluevaltaus oli lasimosaiikkien teko Arabian emoyhtiön Wärtsilän rakentamille loistoristeilijöille:

– Se merkitsi ihan uutta tekniikkaa. Työ oli valtavan suurikokoinen, se ei mahtunut huoneeseeni, ja jouduin makaamaan pöydän päällä yltääkseni toiseen laitaan.

Paksusta kivitavarasta tehdyt teekupit ovat peräisin 1960-luvulta. Astiamallin on suunitellut Hilkka-Liisan tavoin Arabiassa työskennellyt Ulla Procopé.
Ulla Procopén teepannussa on Aholan herkkä ruusukoriste.

Itsenäinen taiteellinen työ oli Hilkka-Liisalle mieluisaa, ja hän pystyi perheettömänä panostamaan siihen. Silti hän jaksoi iltaisin vielä opettaa posliinimaalausta harrastajaryhmille.

Taideosastoura päättyi 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen alku oli ollut taloudellisesti vaikea, ja Wärtsilä myi Arabian ruotsalaiselle Rörstrandille. Alkoi saneeraus. Enemmän tai vähemmän pakotettuna viisi taiteilijaa siirtyi sairauseläkkeelle, joukossa 54-vuotias Ahola:

– Olin päässyt vasta vauhtiin, eikä mieleeni ollut kertaakaan pälkähtänyt, että eläke voisi olla edessä. Minua vain kehotettiin eräänä päivänä menemään sairastuvalle. Jouduin lopettamaan työni ihan kesken. Minulla olisi ollut ideoita vaikka kuinka paljon ja varmasti olisin pystynyt uusiutumaankin.

Hilkka-Liisa Ahola ei palannut enää keramiikan pariin. Nyt hän opetteli värjäämään kankaita batiikkitekniikalla ja palasi batiikkitöissä vielä kerran elämänriemua täynnä olevien kasvien ja kukkien pariin.

– Hikki oli iloinen ja nuorekas ihminen, jolla oli vähän pilkettä silmäkulmassa. Hän oli odotettu ja rakastettu vieras perhepiirissä. Meille hän on jäänyt mieleen hienostuneena kaupunkilaisnaisena, joka pukeutui aina hillityn tyylikkäästi. Hänen kanssaan käytiin Ekbergilla kahvilla ja tutkittiin vanhoja kortteleita ja historiaa, Liisa Tammela muistelee.

Kommentoi »