Mies, jonka mielenkiinnon kohteena ovat olleet vanhat talot jo lähes teinivuosista saakka. Sellainen on Hemmo Leskinen, joka asuu idyllistä, keltaista taloaan vain kymmenen minuutin matkan päässä Turun vilkkaasta keskustasta. Silti pihaan astuessa tuntuu kuin sukeltaisi aivan toiseen maailmaan. Valtatien kohina jää kauas, pihapiirissä on kuin vihreässä kainalossa.

Talo on ollut Hemmon kotina nyt jo toistakymmentä vuotta. Ensimmäisen kerran hän teki lähempää tuttavuutta 1800-luvun talon kanssa nähtyään myynti-ilmoituksen kiinteistövälittäjän sivulla.

– Kun etsimme uutta kotia silloisen avo­puolisoni kanssa, oli ehtona nimenomaan, että talolla olisi jo ikää, eikä remontin tarvekaan pelottanut. Seppälän talona tunnetun rakennuksen olin kyllä nähnyt useas­tikin ajaessani ohi Raisiontietä, Hemmo sanoo.

Talon edellinen omistaja oli tehnyt valtavan työn tehdessään päätaloon mittavan peruskorjauksen.

– Näimme heti, että talossa oli ainesta tulla kodikkaaksi ja viihtyisäksi, Hemmo muistelee.

Sisustuksen suhteen toivomisen varaa oli paljonkin. Ulko-ovelta ensimmäiseksi vastaan tuli yhdeksän erilaista laattatyyppiä, niin seinissä kuin lattiassakin. Värimaailma oli synkän ruskea, puupinnat olivat ajan saatossa tummuneet. Aidosti vanhaa oli jäljellä enää surullisen vähän.

Ihastuttavia asioita olivat makuuhuoneen vanha puulattia ja koristeellinen, toimiva kakluuni. Kaupat lyötiin lukkoon ja alettiin tuunata taloa sen sieluun sopivaksi. Pitkän kokemuksen perusteella löytyi luottamusta, että alkuperäinen henki olisi mahdollista palauttaa. Maalia kului litroittain ja tapettia rullakaupalla. Saattoi melkein kuulla, miten talovanhus huokaisi onnellisena ja sen ryhti suoristui. Vihdoinkin oli löytynyt joku, joka ymmärsi sen aitoa sisintä.

Talon historiasta on säilynyt jonkin verran tietoa. Seppälä-nimi juontaa juurensa 1800-luvun loppuun, jolloin talossa tehtiin erilaisia sepäntöitä. Alkuun talon haltijana oli seppä Ståhlberg ja vuodesta 1894 seppä Anton Laaksonen, joka osti mäkituvan Uudenlukkarlan talosta itsenäiseksi vuonna 1922. Toisena elinkeinona Seppälässä oli ennen sotia leipominen. Leipää kuljetettiin myytäväksi Turun torille. Muistona noista ajoista pihapiirissä on edelleen betoni­tiilinen jauhoaitta, jonka ikkunassa on kalterit varkaiden varalle.

Asuinrakennus käsitti aluksi tuvan, kamarin ja eteisen. Vuonna 1907 toiseen päähän lisättiin yksi huone. Vuonna 1922 pihaan rakennettiin vielä toinen pienempi asuinrakennus.

Seppälä edustaa poikkeuksellisen hyvin säilynyttä mäkitupalaisrakentamista. Termi lienee useimmille nykyihmisille täysin tuntematon. Mäkitupa oli jonkin maatilan alueella oleva vuokra-asumus, pikku tupa, johon ei yleensä kuulunut mainittavammin viljelypinta-alaa, toisin kuin taas torppaan. Lainsäädäntöön mäkituvat tulivat vuonna 1762, jolloin talonisännät velvoitettiin rakentamaan naimisissa oleville tai naimisiin aikoville palkollisilleen tilan alueelle mäki­tupia asumuksiksi.

Pyrkimyksenä oli maataloustyöväestön asunto-­oloja parantamalla edistää syntyvyyttä ja työvoiman saatavuutta. Elantonsa mäkitupalaiset hankkivat pääasiassa tilan ulkopuolisilla kausitöillä, kuten käsityöläisinä sekä metsä- ja uittotöillä.

Mäkitupalaiset kuuluivat sääty-yhteiskunnassa alempiin luokkiin, niukasti irtolaisväestön yläpuolelle. Omavaraisuusmahdollisuutta ei juuri ollut ja tuvasta piti maksaa vuokraa tilalliselle taksvärkkinä eli työvelvoitteena. Asema ja asumisen ehdot saattoivat olla monelle kohtuuttoman raskaat. Siksi juuri mäkitupalaiset olivat etunenässä kannattamassa työväenliikettä, joka lupasi apua tähän ahdinkoon.

Kysymys ratkesi vasta vuonna 1919, jolloin torp­pari­vapautus­lain myötä tuli mahdolliseksi asukkaiden lunastaa tila itselleen. Tätä oikeutta käytti siis myös aiemmin mainittu Anton Laaksonen.

Mutta palataanpa takaisin nykyaikaan, vuoteen 2020. Hemmo asui nyt taloa kaksin Wilma-koiran kanssa. Pandemia sekoitti yhteiskuntaa kovalla otteella ja edessä oli elämän ensimmäinen lomautuskausi. Toiminnan miehenä Hemmo ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereillaan.

– Suuntasin Virtasen maalitehtaalle ja tein suunnitelman rakennusten maalaamisesta. Aloitimme työn tyttäreni Nellin kanssa autotallista, jonka pinnat ensin pesin painepesurilla. Työ jatkui päärakennuksen seiniin. Talon yläosa oli jäänyt aiemmin kokonaan kaapimatta ja maalaamatta, joten kovaa työtä riitti. Korvaamattomana apuna koko urakassa oli naapurini Nelu, jonka kanssa ensin rakensimme tukevat telineet talon ympärille. Mäkinen maasto teki työstä erityisen haastavaa, pudotus telineiltä oli jyrkimmästä kohdasta kuusi metriä.

Samanaikaisesti maalausurakan kanssa Hemmo oli liittynyt Team Rynkeby -tempaukseen, jossa pyöräilemällä kerättiin rahaa syöpään sairastuneiden lasten hyväksi. Tavoite oli pyöräillä Suomesta Pariisiin, joten urakkaa varten harjoiteltiin lähes päivittäin. Koronan takia reitti vaihtui myöhemmin kulkemaan Utsjoelta Turkuun, mutta treenata piti yhtä lailla. Päivät Hemmo maalasi ja illalla polki.

Kun talo oli timmissä maalissa, alkoi tietysti katto näyttää käsittelyn tarpeessa olevalta. Tuumasta toimeen.

– Kävin läpi hyväkuntoisen, mutta pinnaltaan ruman katon kymmenen sentin teräslastalla, pieni pala kerrallaan. Sen jälkeen hioin vielä pinnat rälläkällä. Maalaamisen jälkeen katto oli taas kuin uusi, Hemmo kertoo.

Kattoprojektiin liittyi myös dramaattisia hetkiä, kun rälläkkä takertui Hemmon lahkeeseen ja jatkoi raivokasta pyörimistään. Mies sai lopulta kiskottua töpselin irti, jolloin rälläkän teräsharja lakkasi raastamasta pohjetta. Tilanteen vaarallisuutta lisäsi se, että samaan aikaan Hemmon piti varoa katolta putoamista. Alhaalle kallioiseen mäkeen oli kuuden metrin pudotus.

– Seuraavana päivänä oli edessä treenimatka pyörällä Kasnäsiin ja takaisin. Poljin kahdensadan kilometrin matkan jalka siteessä ja mietin kyllä silloin, että mihinkähän sitä tuli ryhdyttyä, mies toteaa.

Kun talojen ulkopinnat oli saatu valmiiksi, Hemmo innostui päivittämään myös sisäpuolta mieleisekseen.

Hän hioi lattioista esiin raikasta pintaa sekä tapetoi ja maalasi seiniä ylä- ja alakerrassa. Remontti huipentui wc:n ja kylpyhuoneen muodonmuutokseen. Kaakeliseinät peittyivät mikrosementtipinnan alle. Lopputulos oli miellyttävä ja omannäköinen.

– Mikrosementin kanssa työskentely ei ollut ennestään tuttua, mutta ohjeita tutkimalla ja rohkeasti tekemällä tuli hyvää jälkeä. Työ on ollut paras opettaja kaikissa remonttivaiheissa, Hemmo toteaa.

Kaikesta näkyy, että Hemmo todella arvostaa Seppälän pitkää ikää ja monivaiheista historiaa. Remonttia on tehty taloa kuunnellen, ja kokonaisuus on rauhallinen ja hillitty. Tummat kattoparrut ja tavallista matalampi kattokorkeus saa mielessä soimaan Matalan torpan balladin, vaikka tämä talo on kaukana siitä vaatimattomasta asumuksesta, mikä se joskus elinkaarensa alussa varmaankin on ollut. Vanhat kalusteet kruunaavat vaikutelman.

Löytöjä Hemmo on tehnyt osto- ja myyntiliikkeistä ja jopa roskalavalta. Hän on myös taitava nikkaroimaan kalusteita itse. Lasipintainen ruokapöytä on omaa designia.

Mieluisimpia ovat kalusteet, jotka ovat kulkeneet mukana jo vuosikymmeniä, kuten vanha klaffipiironki. Keittiönpöytä kantaa jälkiä, joita ei rahalla voi ostaa. Sen ääressä Hemmo on kuuden sisaruksensa kanssa kasvanut. Pintaan on taltattu lusikanjäljet ja muut elämän kolhut. Sisustus on yhtäaikaa miehekäs, humoristinen ja aavistuksen herkkä, asukkaansa näköinen.

Kodissa näkyvät myös harrastukset. Seinää koristavat valmentajan kotiin sopivat, vanhat tennismailat. Yläkertaan Hemmo on tehnyt valoisan tilan, jossa voi rauhoittua joogaamaan. Tila toimii myös vierashuoneena.

Tv-huoneessa katse osuu laakeaa kulhoa kannattelevaan apinaan. Sen Hemmo oli nähnyt työmatkalla sisustusliikkeen ikkunassa ja koska patsaasta tuli niin hauska mieli, se pääsi mukaan kotiin.

Miehen käsissä pysyvät myös verhoilutyökalut. Ylpeänä hän näyttää uudistettuja keittiön tuoleja, sekä vanhaa keinutuolia, joka on kunnostettu hienoksi.

Pihapiirin pienempi asuinrakennus on myös maalattu ja sisäpuoli kunnostettu viehättävän vanhanaikaiseksi. Entinen jauhovarasto on saanut tilan henkeen sopivan, vanhanoloisen lautavuorauksen. Varastossa on nyt Hemmon verstas.

Pihasta Hemmo halusi helppohoitoisen ja mukavan. Puutarhanhoito ei ole hänen heiniään, mutta suojaisa alue on kyllä muuten mieluinen ja ahkerassa käytössä. Myös Wilma viihtyy hyvin ja pysyy kiltisti matalasti aidatulla alueella. Aikaisemman omistajan ansiosta talon julkisivu peittyy kesäaikaan lähes täysin rehevien pihapuiden suojaan. Alapihaa reunustaa suuritöinen kivipengerrys.

Entä mitä on mielessä seuraavaksi?

– Ainahan omakotitalossa riittää jotain tehtävää, mutta on helpottava ajatus, että tällä hetkellä ei ole pakko tehdä mitään. En jätä koskaan projekteja puolitiehen, vaan teen ne loppuun asti.

Kaikki on käyty nyt läpi ja on aika nauttia valmiista.

– Tämä talo on juuri nyt minulle se paras paikka olla. Jos kaikki olisi mahdollista, voisin kyllä siirtää sen kaikkinensa meren äärelle, Hemmo nauraa.

Parhaimpiin hetkiin Seppälän talossa kuuluvat yksinkertaiset ilot. Kun takana on paljon ihmiskontakteja sisältänyt työpäivä ja aktiivinen valmennus- ja pelitunti tenniskentällä, Hemmo suuntaa viihtyisään kotisaunaan. Makoisten löylyjen jälkeen hän istahtaa lempituoliinsa kuistille, oli sitten parikymmentä astetta pakkasta tai kesäilta kuin linnunmaitoa. Stereoista kuuluu vaimeasti rentouttavaa musiikkia, joka saa usein jäädä päälle koko yöksi.

– Tässä iässä tulisi elää elämän parasta aikaa ja mottonani onkin: olen päättänyt olla onnellinen! Hemmo toteaa.