Kasvimuseo on kuin luonnon pankki – pääsimme kurkistamaan yleisöltä suljettuun rakennukseen, joka oli myös Pentti Linkolan lapsuudenkoti
Komeassa jugend-rakennuksessa Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa säilytetään 3,7 miljoonaa ympäri maailmaa kerättyä kasvinäytettä, jotka auttavat tutkijoita seuraamaan lajien levinneisyyttä ja uhanalaisuutta. ”Periaatteessa näytteet ovat ikuisia, jos ei tule tulipaloa tai tulvaa”, kertoo kokoelman vastuuhenkilö, yli-intendentti Henry Väre.
Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa seisoo mäen päällä vaaleankeltainen linnamainen rakennus. Sen pääsisäänkäynti on koristeltu männynkävyin, tammenlehvin ja ruusuin, ja kulkua valvovat korkeuksistaan kaksi viisauden pöllöä.
Rakennus on kasvimuseo, joka kuuluu Helsingin yliopiston luonnontieteelliseen keskusmuseoon. Sen kasvitieteen yksikön varajohtajana toimii tällä hetkellä yli-intendentti Henry Väre. Hänet tunnetaan myös radiosta Luontoilta-ohjelman asiantuntijana.
Kasvimuseo on avannut ovensa suurelle yleisölle vain kolme kertaa. Nyt Väre tarjoaa harvinaisen tilaisuuden kurkistaa sen saloihin. Hän aloittaa museon esittelyn kirjastosta, koska se on hänestä sen sydän.
Raskaat peilipariovet avautuvat kirjastoon museon ensimmäisestä kerroksesta. Sisällä on hämärää. Kirjahyllyt yltävät lattiasta kattoon, ja ilmassa leijuu vanhojen kirjojen tuoksu.
Kaikki kasvien tieteelliset nimet perustuvat johonkin julkaisuun – vanhaan tai uuteen. Alan kirjallisuus ei siis siinä mielessä koskaan vanhene vaan se säilyttää tarkoituksensa.
– Sillä on merkitystä tästä hamaan tappiin, sanoo Henry Väre.
Kasvimuseo on Väreen mukaan kuin luonnon pankki tai muisti. Museon kokoelmissa eli herbaariossa on 3,7 miljoonaa Suomesta ja muualta kerättyä näytettä. Ne ovat peräisin putkilokasveista, sienistä, sammalista, jäkälistä ja levistä. Tärkeimpiä ovat tyyppinäytteet.
– Aina, kun tieteelle kuvataan uusi laji, niin siitä pitää olla niin sanottu tyyppinäyte. Se on sen lajinimen referenssi.
Väre käyttää esimerkkinä voikukkaa: Jos se löydettäisiin tänä päivänä, siitä tallennettaisiin tyyppinäyte. Löydön tehnyt tutkija laatisi sille tieteellisen kuvauksen ja nimeäisi sen. Sen jälkeen näyte toimisi todisteena uudesta lajinimestä, ja voikukka liitettäisiin prässättynä kokoelmaan. Näin se olisi kaikkien tutkijoiden käytettävissä.
Mutta miten kasvimuseo sai alkunsa? Sitä ei ole koskaan perustettu vaan se on syntynyt, sanoo Väre. Sen syntymävuotena pidetään vuotta 1751. Silloin tutkija Pehr Kalm palasi Suomeen Pohjois-Amerikan matkaltaan ja toi mukanaan kasvikokoelman. Kolmasosa siitä talletettiin Turun Akatemiaan, mutta Turun palossa vuonna 1827 Akatemian kaikki kokoelmat tuhoutuivat.
Tulipalon jälkeen Akatemia muutti Helsinkiin. Vuonna 1831 Kaisaniemeen valmistui kasvitieteen laitokselle puurakenteinen rakennus, jonka ympärille perustettiin puutarha. Kasvitiede kasvoi alana kohisten, ja uusi rakennus eli nykyinen kasvimuseo valmistui edeltäjänsä paikalle vuonna 1903. Sen suunnitteli arkkitehti Gustav Nyström, joka sai tehtäväkseen suunnitella arvorakennuksen, koska sen vierestä kulki Pietarista Helsinkiin johtava Unioninkatu.
– Jokaisen Unioninkadun varrella olevan rakennuksen piti osoittaa tsaarin loisteliaisuutta. Jos olisi rakennettu Taka-Töölöön, se olisi ollut joku lautahötiskö, miettii Väre.
Kasvimuseon johtajat asuivat museon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevassa virka-asunnossa 1950-luvulle asti. Siitä muistuttaa mustavalkoinen valokuva, jonka Väre näyttää massiivisen vuolukivitakan kulmalta huoneessa, joka toimi aikoinaan johtajan ruokasalina.
Valokuvassa yliopiston rehtori, professori Kaarlo Linkola aterioi puolisonsa Hilkka Margaretan kanssa. Heidän poikansa oli ympäristöfilosofi Pentti Linkola, joka asui lapsena museossa. Virka-asuntoon kuului myös lastenhuone ja henkilökuntaan lastenhoitaja.
Väre kertoo, että muita kiinnostavia nimiä ovat esimerkiksi museonjohtaja, professori Carl Reinhold Sahlberg, joka harrasti eläkepäivinään omenoiden viljelyä. ’Huvitus’-omena on lähtöisin hänen tarhastaan. Kasvimuseon tutkijasta Aimo Kaarle Cajanderista tuli myöhemmin Suomen pääministeri. Myös kuuluisat von Wrightin taiteilijaveljekset piirsivät siellä kasveja.
Piirtämisellä on edelleen tärkeä rooli. Väre kehuu hiljattain eläköityneen museomaisteri Marja Koistisen kädenjälkeä. Hän on kuvittanut Retkeilykasvion (1998) ja Suomen puu- ja pensaskasvion (2021). Niissä on tuhansia ääriviivapiirustuksia.
– Jotta kasvista tulisi itsensä näköinen, se on piirrettävä pikkutarkasti. Pitää myös huomioida, että kun piirros painetaan kirjaan, sen tulee kestää pienennös. Se ei saa menettää olemustaan, sanoo Väre.
Leveä portaikko johtaa museon toiseen kerrokseen. Välitasanteella on jalustalla Carl von Linnén rintakuva: kiharretut hiukset ulottuvat harteille ja liivin lomasta pilkottaa röyhelöpaita.
– Siinä meidän idolimme, toteaa Väre.
– Hän, joka muutti kaiken.
Professorien huoneet sijaitsivat alun perin leveän käytävän varrella. Sen puolessa välissä lukee kultaisin jugend-kirjaimin Herbarium.
Vanha herbaario on täynnä korkeita, puisia herbaariokaappeja. Väre avaa niistä yhden ja ottaa hyllyltä kansion. Sisältä paljastuu kärpässieninäyte vuodelta 1979: vaaleita itiöemiä kosteuden ja toukat estävässä muovipussissa. Väre varistaa itiöemiä alustalle ja kertoo, että sienet tunnetaan uutterasta tutkimustyöstä huolimatta Suomen eliölajistosta huonoiten. Niistä paljastuu koko ajan lisää tietoa uusien tutkimusmenetelmien ansiosta. Väre on juuri lukenut esimerkiksi rusko-orakkaasta:
– Sitä on seitsemää lajia, kun sen DNA:ta on katsottu.
Vain murto-osa museon näytteistä mahtuu vanhaan herbaarioon. Kokoelma levittäytyykin nykyisin kaikkialle museon tiloihin, ja käytännössä koko museorakennus on kuin yhtä herbaarioita. Osa kokoelmista on lisäksi Kansalliskirjaston kellarissa.
Kokoelma kasvaa ja elää koko ajan. Väre kertoo, että kasvimuseolle lahjoitetaan uusia näytteitä, mutta vain osa hyväksytään kokoelmiin esimerkiksi näytteiden päällekkäisyyden, huonon kunnon tai puutteellisten keräystietojen vuoksi. Koska tilaa on rajallisesti, uuden kokoelmaan liitettävän näytteen tulee kartuttaa kasviin liittyvää tietoa esimerkiksi sen levinneisyyden tai taksonomian näkökulmasta. Rauhoitettuja kasveja ja EU:n luontodirektiivilajeja ei kuitenkaan saa kerätä ilman lupaa eikä kerätä näytteitä luonnonsuojelualueilta, Väre tähdentää.
Vanhasta Praktikumista löytyy Fennoskandian alueelta kerättyjä putkilokasveja. Väre ottaa toivomuksestamme esille metallisesta arkistointikaapista keltakurjenmiekan. Koristeellisesta etiketistä käy ilmi, että Gunnar Stenberg poimi sen Ahvenanmaalta Godbyn kylästä 16.6.1918. Näyte on kiinnitetty A3-kokoiselle pahviarkille huolellisesti.
– Päätavoitteena ei ole nopeus vaan kestävyys. Periaatteessa näytteet ovat ikuisia, jos ei tule tulipaloa tai tulvaa.
Kasvimuseon aulan seinällä on vanha maalaus, jossa Kaisaniemi on metsän peitossa. Metsää ei enää ole, mutta kasvitieteellinen puutarha on kuin vehreä keidas keskellä Helsinkiä. Onneksi.
Museo tähyää kokoelmineen myös tulevaisuuteen. Parhaillaan on käynnissä näytteiden digitointi. Se tulee kestämään vuosia, mutta jonain päivänä kasvimuseon herbaario avautuu koko maailmalle.
Nettisivustoja ja sovellus
1. Kasvimuseon kokoelmaan tallennetaan näytteitä eri puolilta Suomea. Niiden perusteella laaditaan levinneisyyskartat ja määritellään uhanalaiset lajit. Suomessa kasvavien putkilokasvien levinneisyyskartat löytyvät myös netistä (kasviatlas.fi).
2. Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämästä Suomen lajitietokeskuksesta (laji.fi) löytyy havaintotietoja ja digitoituja kuvia eri lajeista.
3. Myös ilmaiseen Retkikasvio-sovellukseen on koottu paljon tietoa kasveista.
