Heli Suutarin sydän pysähtyi kesken rutiinileikkauksen: ”Syytin itseäni siitä, olinko aiheuttanut kaiken stressaamisellani”
Terapeutti Heli Suutarin sydän pysähtyi yllättäen kesken kohdunpoistoleikkauksen. Kun keinoja järkytyksestä toipumiseen ei tahtonut löytyä, Heli alkoi kirjoittaa itselleen rakkauskirjeitä.
Huolestuneen gynekologin vitivalkoiset kasvot. Ne tietokirjailija, terapeutti Heli Suutari, 54, muistaa nähneensä ensimmäisenä kohdunpoistoleikkauksesta herättyään.
”Sait anestesian aikana sydänkohtauksen. Olit vaarassa kuolla”, gynekologi kertoi.
Helin sydän oli pysähtynyt siinä vaiheessa, kun tähystysleikkauksen reikiä tehtiin ja instrumentteja aseteltiin paikoilleen. Häntä elvytettiin rajusti painelemalla, sydäniskurilla sekä suonensisäisellä adrenaliinilla. Sydän oli pysähdyksissä reilun minuutin ajan.
Heräämössä Helistä tuntui siltä, että hän olisi jäänyt jyrän alle.
”Leikkauksen keskeyttämistä oli harkittu, mutta onneksi se päätettiin kuitenkin tehdä. Sokki olisi ollut vielä rajumpi, jos heräämisen jälkeen olisin kuullut, että kohtu on edelleen tallella.”
Syy leikkaukseen oli adenomyoosi eli kohdun limakalvon solujen kasvaminen kohtulihakseen. Sen vuoksi Heli kärsi kivuista ja runsaista vuodoista. Kohtu päätettiin poistaa keväällä 2024.
Heli valmistautui leikkaukseen pelonsekaisin tuntein.
”Pohdin, vaikuttaako kohdunpoisto naiseuteen tai seksuaalisuuteen ja aiheutuuko siitä lisävaivaa. Toisaalta tunsin helpotusta. Jospa jatkuvat kivut ja painon tunne vatsassa vihdoin helpottaisivat.”
Heli leikattiin Belgiassa, jossa hän on asunut yli 20 vuotta. Edessä oli paikalliseen tapaan kuuden viikon sairausloma. Siihen Heli varautui hankkimalla kotiin kasakaupalla kirjoja. Aika kuluisi näin paremmin. Ehtisi toipua.
Sairauslomasta tuli kuitenkin kaikkea muuta kuin leppoisaa lepäilyä.
”Tunsin huonommuutta hitaasta toipumisesta. Ihmettelin, miksi olin niin kipeä, että hädin tuskin pääsin jaloilleni.”
Helin sydänpysähdys ei sinällään liittynyt kohdunpoistoon. Gynekologin teoria oli, että Helin vagushermo reagoi kipuun anestesiasta huolimatta. Keho ikään kuin sulki itsensä suojautuakseen.
Jälkikäteen Heli mietti, oliko syynä pitkäaikainen stressi. Hänen läheisensä oli vain puoli vuotta aikaisemmin sairastunut vakavasti. Heli oli stressannut paitsi tämän tilaa myös omaa leikkaustaan.
”Syyttelin itseäni. Olinko stressaamisellani aiheuttanut sydänkohtauksen?”
Itsesyytökset ja kivut löivät kunnolla päälle, kun Heli kotiutettiin. Itku oli herkässä, sillä Helin valtasi voimakas turvattomuuden tunne. Hän valvoi öisin kylmässä hiessä puhelin kädessään siltä varalta, jos sydän alkaisikin oireilla uudelleen.
”Tunsin huonommuutta hitaasta toipumisesta. Ihmettelin, miksi olin niin kipeä, että hädin tuskin pääsin jaloilleni. Sydänpysähdykseni vuoksi kipuni olivat paljon kovemmat kuin mitä ne olisivat olleet pelkän kohdunpoiston jälkeen.”
Heli tiesi olleensa onnekas: hänen sydänkohtauksensa oli sattunut hoitohenkilökunnan käsissä, kun apu oli lähellä.
”Minun olisi mielestäni kuulunut olla täynnä kiitollisuutta, mutta en ollut. Tunsin siitäkin syyllisyyttä.”
”Minut vain käynnistettäisiin uudelleen ja olisin tapahtuneen jälkeen jotenkin valaistunut, parempi ihminen.”
Sairauslomalla Helin huono olo alkoi kasautua, kun mieli täyttyi itselle asetetuista vaatimuksista. Tuli tunne, että kokemuksesta pitäisi ottaa opiksi. Olisi henkisen kasvun aika.
”Kuvittelin, että olisin kuin tietokone. Minut vain käynnistettäisiin uudelleen ja olisin tapahtuneen jälkeen jotenkin valaistunut, parempi ihminen.”
Heli vuodatti pahaa oloaan puolisolle, joka tuki häntä parhaansa mukaan. Läheisten tuesta huolimatta Heli vain itki, ettei kukaan ymmärrä häntä eikä siksi osaa auttaa.
”En ollut yhtään oma itseni. Minusta tuli hätääntynyt pieni lapsi.”
Terapeutin ammatti ei auttanut Heliä hakemaan apua itselleen. Itsemyötätuntokin oli kadoksissa. Hän toivoi, että tuki olisi tullut ulkopuolelta.
”Yritin sängyn pohjalla maatessani puhua itselleni kauniisti, mutta ei se auttanut. Kaipasin auktoriteettia, kuten lääkäriä, vakuuttamaan kaiken olevan hyvin. Tai äitihahmoa sanomaan, ettei ole mitään hätää.”
Heli soimasi itseään varsinkin siitä, ettei yli viisikymppisenä alan ammattilaisena osannut huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan. Hänestä tuntui siltä, että hän tarvitsi apuun korkeampia voimia.
Korkeampi voima löytyi lopulta lähempää kuin Heli osasi aavistaa.
Hän oli aiemmin lukenut self help -kirjailija Elizabeth Gilbertin itselleen kirjoittamia rakkauskirjeitä. Kun sairauslomaa oli kestänyt kolmisen viikkoa, Heli etsi Gilbertin kirjoitukset käsiinsä.
Englanniksi kaikki näytti sujuvalta: Hello, this is love, Gilbert kirjoittaa. Heli päätti kokeilla, miltä vastaava tuntuisi omalla äidinkielellä.
”Vaikka pidin niitä sokerisina ja amerikkalaisina, idea kirjeistä veti puoleensa. Esitin kuvitteelliselle rakkaudelle kysymyksen: Mitä haluaisit kertoa minulle juuri nyt?”
Heli kirjoitti myös vastauskirjeitä, joissa rakkaus vastavuoroisesti puhui hänelle esimerkiksi tähän tapaan: Hei Heli! Kiva kun kirjoitat minulle. Näen, että sinun on paha olla. Voi sinua raukkaa. Puhuttaisiinko tästä?
Aluksi se tuntui oudolta. Heli pohti, pitäisikö hänen määritellä, mikä puhuteltu rakkaus on. Kirjoittaminen toi kuitenkin lohtua, joten hän jätti määrittelyt sikseen. Hän tunsi saavansa apua, ja se oli pääasia.
”Kun kuvittelet myötätuntoiset sanat jonkun toisen suuhun, ne on helpompi ottaa vastaan.”
Heli alkoi kirjoittaa rakkaudelle sairauslomallaan säännöllisesti. Hänen kysymyksensä muuttuivat tarkoiksi: Mitä osaat kertoa leikkauksestani, toipumisestani tai toivottomuudestani?
Rakkauden vastaukset kumpusivat suoraan sydämestä – tai oikeammin Helistä itsestään. Kyse oli itsensä kuuntelusta ja itsemyötätunnosta. Kirjoittamalla ne kirkastuivat ja muuttuivat konkreettisiksi.
”Parasta oli se, ettei rakkaus vastannut tsemppipuheella. Se antoi minun olla rauhassa surkea ja nolo”, Heli sanoo.
Hän on koostanut neljästäkymmenestä itselleen laatimasta rakkauskirjeestä tuoreen kirjan Terveisin rakkaus.
”Kirja voi auttaa lukijaa löytämään rakkauden äänen itsestään ja käymään sen kanssa vuoropuhelua. Tehtäväkirja se ei ole, mutta esimerkkieni kautta kuka tahansa voi päästä alkuun”, Heli sanoo.
”Itselle kauniisti puhuminen voi olla vaikeaa. Mutta kun antaudut itse kuuntelijaksi ja kuvittelet myötätuntoiset sanat jonkun toisen suuhun, ne on helpompi ottaa vastaan.”
Kokemus jätti Heliin syvän väsymyksen. Hän kokee vanhentuneensa vuosia: ajatus ja askel kulkevat hitaammin kuin ennen. Se on saanut hänet pohtimaan vahvuuden vaatimusta.
”Vahvuuden vaatimus istuu meissä tiukasti. On ollut kuitenkin pakko hyväksyä se, että olenkin heikko. Minulle puhuva rakkaus antaa tähän luvan.”
Vahvuuden vaatimukseen Heli törmäsi silloin, kun hoitohenkilökunta vaihtui sairaalassa jatkuvasti. Sydänpysähdys ei ollut esimerkiksi sen hoitajan tiedossa, joka tuli auttamaan Heliä ensi kertaa vessaan. Heli tunsi kipua ja pelkoa, mutta eteni sisulla. Silloin hän vaati vahvuutta itse itseltään.
”Yritin sanoa, että sattuu, en pysty enkä uskalla. Hoitaja vain hoputti, että hop hop, hopotihop! Tunsin olevani vaikea potilas.”
Henkinen tuki sairaalassa jäi saamatta. Lääkärit totesivat kyllä, että fyysisesti kaikki oli kunnossa. Se ei kuitenkaan riittänyt Helille.
”Lääkärit ja hoitajat selittivät tapahtumat lääketieteellisin termein ja fyysisiä oireitani hoidettiin lääkkein. Kukaan ei kysynyt, miten henkisesti jaksan. En tosin osannut sitä silloin vielä kaivatakaan.”
”Tapahtuneen ansiosta minulle kirkastui, ettei kenenkään ole pakko olla aina vahva ja reipas. Saa pelätä, itkeä ja kaivata lohdutusta. Se minulle olisi pitänyt sanoa.”
Vahvuutta vaadittiin myös läheisiltä. Pahasti pelästyneet perheenjäsenet olisivat hekin olleet tuen tarpeessa. Tytär itkeskeli, ja puolison verenpaineet kohosivat niin korkealle, että hän joutui käymään päivystyksessä.
Heli mietti, saiko koira ripulin aistittuaan emäntänsä säikähdyksen.
Tapahtunut on saanut Helin pohtimaan myös elämän rajallisuutta monta kertaa. Nukutuksen vuoksi Heli ei muista tapahtuneesta mitään. Gynekologi ja läheiset ovat kyselleet, tuliko hänelle pois lipumisen kokemuksia tai aistiko hän valkoisen valotunnelin. Olihan Heli käytännössä hetken kuollut.
”Aloin vasta leikkauksen jälkeen nähdä toistuvia unia junasta”, Heli kertoo.
”Olin joko myöhästymässä tai menossa väärään junaan. Junat odottivat jossain aukealla paikalla ja aina kun sinne yritin, minulle vakuutettiin, ettei se ole minun junani. Vielä ei ollut minun vuoroni nousta kyytiin.”
”Vastoinkäymiset eivät vahvista vaan heikentävät. Mutta se on vahvuutta, että uskaltaa olla heikko.”
Nyt Heli opettelee elämään luottavaisesti. Hän ajattelee, että kokemus osoitti, miten pienestä kaikki on kiinni.
”Minusta on tullut aiempaa pelokkaampi – nurkan takana voi olla jokin kamala yllätys. En tosin tiedä, johtuuko se sydänpysähdyksen aiheuttamasta pelästyksestä vai iästä”, hän pohtii.
”Jatkuvassa pelossa eläminen on raskasta, mutta vielä raskaampaa on pelkojen kieltäminen. Itsensä hyväksyminen pelkoineen päivineen helpottaa.”
Pelon tunnustamisen lisäksi Heli peräänkuuluttaa reippaudesta irti päästämistä. Varsinkin suomalaiset naiset tuntuvat suorittavan toipumista kuin Cooperin testiä: nopeasti ja tehokkaasti, hän sanoo.
”Miksi meille ei anneta aikaa? Miksi emme anna sitä itse itsellemme? Ei isosta leikkauksesta tai sydänpysähdyksestä parannuta muutamassa viikossa.”
Sen Heli huomasi itse myös silloin, kun keho alkoi muistutella rankasta elvytyksestä vasta vuosi tapahtuneen jälkeen. Silloin hänen vasen olkapäänsä oireili kuin se olisi yhtäkkiä mennyt sijoiltaan.
Muuten elvytyksestä tai sydäntapahtumasta ei jäänyt Helille pysyviä haittoja. Hän on kuitenkin vielä menossa laajoihin sydäntutkimuksiin.
”Olen sydän- ja verisuonitautisesta suomalaissuvusta, ja isälleni on tehty ohitusleikkaus. Belgiassa sukurasitukseen ei tartuttu samalla pontevuudella kuin Suomessa olisi ehkä tehty”, Heli arvelee.
”Vastoinkäymiset eivät vahvista vaan heikentävät. Mutta se on vahvuutta, että uskaltaa olla heikko.”
Kommentit