Hanne Valtari aloitti taitoluistelun nelikymppisenä – ”Yllätyin, miten vaikeaa omaa huonoutta on sietää”

”Aloitin taitoluisteluharrastuksen 39-vuotiaana yksinluistelukurssilla. Jäähallin jää tuntui käsittämättömän sileältä ja opin vihdoin, miten sirklataan. Joka kerta istuin pukuhuoneessa treenin jälkeen ja mietin, että olipa taas hauskaa!

Innostuin luistelusta vahingossa. Olimme jouluna 2021 luistelemassa perheen kanssa ulkojäillä, kun teininä hankituista kaunoluistimistani irtosi terä. Ajattelin, että hankkisin hyvät luistimet käytettyinä taitoluisteluseuran kautta. Sitten löysinkin itseni ilmoittautumasta aikuisten alkeisluistelukurssille.

Aloin pyöräillä aamukahdeksalta jäähallille ja harrastin lajia kausi kerrallaan. Parin vuoden kuluttua tajusin, että tätä en ole lopettamassa. Luistelu vei mennessään.

Nyt treenaan joukkueessa kerran viikossa, minkä lisäksi voin käydä avoimilla yleisöjäillä harjoittelemassa.

Viime keväänä hain ja pääsin Helsingin luistelijoiden muodostelmaluistelujoukkueeseen Crème de Mentsehin. Ennen sitä treenasin itsekseni vaadittua kantakäännöstä pari kuukautta.

Uuden oppiminen on mahtavaa. Kun opin hyppäämään, tunsin, että näytän jääkeijukaiselta! Vaikka todellisuudessa hypyt eivät näytä yhtä lennokkailta kuin televisiossa, luistellessa tunnen liukuvani toiseen todellisuuteen.

Kirjoitan työkseni ja jäällä saan siitä tarpeellisen tauon. Luistellessa ajan­kulu on nopeaa, enkä haluaisi millään lopettaa sitä. Laji täyttää pään kokonaisvaltaisesti. Luistellessa en voi miettiä mitään muuta kuin luisteluohjelmaa.

On ollut ihanaa aloittaa uusi harrastus keski-ikäisenä. Lapsemme ovat 11- ja 13-vuotiaita, ja on tuntunut tärkeältä näyttää heillekin, että vanhempi voi ottaa omaa aikaa ja aloittaa uutta.

Luistelu on paitsi hauskaa ja mukaansatempaavaa myös todella vaikeaa. En tiedä, olisinko ollut valmis aloittamaan tämän lajin nuorempana.

Ensin ajattelin, että olen liian kömpelö. En todellakaan ole siro keijukainen, jollaisiksi luistelijat mielsin. En ole kuitenkaan jumiutunut siihen ajatukseen, että en voisi harrastaa luistelua, koska en ole tietynlainen.

Joukkueessamme on kaiken sukupuolisia ja kaiken ikäisiä, 39–74-vuotiaita. En koskaan ajatellut olevani joukkuelaji-ihminen, kunnes lasten kasvettua sosiaalinen kapasiteettini laajeni. On mahtavaa tuntea jengi, jonka kanssa en muuten ehkä koskaan kohtaisi.

Uusimpana ja kokemattomimpana olen mielestäni ehdottomasti joukkueemme huonoin luistelija. Kun ensimmäisten treenien jälkeen itkin huonouttani kotona, lapset ymmärsivät ja kannustivat.

Yllätyin, että omaa huonoutta on hirveän vaikea sietää vielä 42-vuotiaana. Tuntuu, että tarvitsen valmentajilta ja joukkuekavereilta paljon ymmärrystä ja joskus ekstrakehuja. Iästä riippumatta huonoutta on hyvä opetella sietämään.

Itsensä ylittäminen kuuluu myös lajiin. Tulee kaatumisia ja mustelmia, jotka ovat tosin ennemminkin voiton merkkejä. Treenaan aina kypärä päässä, vaikka esityksissä tai kisoissa niitä ei näekään.

Kerran kaaduin niin, etten voinut istua kunnolla kuukausiin. Silti on opeteltava luottamaan itseensä uudestaan.

Luistelu on kuitenkin enemmän hyväksi keholle. Huomaan, miten tasapainoaistini ja lihaskuntoni ovat kehittyneet. Joka kerta treenin jälkeen tunnen, että näillä jaloilla on luisteltu.”