Kuin joku olisi helistänyt lumisateen täyttämää lasipalloa. Siltä Hannah Norrenasta, 37, tuntui kolme vuotta sitten, kun hän erosi avomiehestään Tuomas Enbuskesta. Näkökenttä oli täynnä lumisadetta ja maisemaa, ja ihmisiä oli vaikea erottaa selvästi.

– Loppujen lopuksi rankinta oli aika ennen eropäätöstä. Epätietoisuus, kun ei tiennyt, mihin suuntaan kulkisi, Hannah sanoo nyt kahvimuki kädessään helsinkiläisen Torni-ravintolan sohvalla.

– Mutta kun päätös viimein tuli, alkoi helpottaa. Tiesin kulkevani oikeaan suuntaan.

Eron jälkeen Hannah jäi lasten Elaisan, 6, ja Unon, 3, yksinhuoltajaksi. Isällä lapset viettävät viikonloput. Arki on parissa vuodessa asettunut uomiinsa. Niin myös Hannah itse.

– Minulla on sellainen olo, että olen nyt oma itseni. Tunnen rauhaa, sillä jotenkin ymmärrän, että kaikki tarvittava on jo nyt tässä.

Surulliset silmät. Pohjattoman surulliset. Niin Hannah muistaa ajatelleensa, kun katsoi pari vuotta sitten kuvaansa puhelimen näytöllä. Hän oli meikannut ja laittautunut, mutta nainen kuoren sisällä oli kadoksissa.

– Silmissäni oli luovuttanut katse. Olin hävinnyt tästä elämästä.

Vasta jälkikäteen hän on tajunnut, miten kovilla oli heti eron jälkeen. Eropäätös vaati kiltin tytön roolia noudattaneelta valtavaa rohkeutta ja uskallusta.

– Kritiikkiä tuli. Jotkut päivittelivät, miten voin lähteä liitosta sylivauvan ja kolmevuotiaan kanssa. Onneksi läheiset ystävät ja vanhempani olivat aina tukenani.

Ei Hannah osannut kuvitella koskaan eroavansa. Mutta aina ei riitä, että yrittää kaikkensa. Eropäätös syntyy, kun jäljelle ei jää vaihtoehtoja, jos haluaa olla itselleen rehellinen.

– Uskon, että ihminen tietää sydämessään suunnan, johon hänen tulee kulkea. Aina meillä ei ole rohkeutta myöntää sitä itsellemme. Sinnittelin liitossa pitkään, vaikka intuitio sanoi muuta. Itseään on helppo huijata.

Eropäätös oli lopulta yhteinen.

– Rohkeus ratkaisuun löytyi lopulta itsekunnioituksesta, Hannah miettii.

Onnellinen ruotsalaisperhe illallistaa thaimaalaisen hotellin ravintolassa. Vastikään eronnut Hannah seuraa sinkkuystävänsä kanssa haikeana perheen toimia. Hannah tuntee surua tajutessaan, ettei tule koskaan jakamaan tuollaista kokemusta perheensä kanssa.

– Samassa tajusin myös, etten tiedä, millaista ruotsalaisparin arki on bungalowissa, kun lapset menevät nukkumaan. Ehkä he ovat onnellisia tai sitten eivät. Oivalluksen jälkeen tunsin helpotusta. Ymmärsin, että olen mieluummin yksin kuin parisuhteen kaikuvassa hiljaisuudessa, Hannah kertoo.

Nykyisin Hannah tietää entistä selvemmin, ettei onnetonta suhdetta kannata jatkaa väkipakolla, eikä etenkään vain lasten takia. Hannah ei kannusta ihmisiä eroamaan, vaan tekemään onnettomalle parisuhteelle jotakin.

– Ahdistavassa suhteessa ongelmat tulisi nostaa pöydälle ja hakea ulkopuolista apua. Jos mikään ei auta, lähtö voi olla ainoa vaihtoehto. Loppupeleissä jatkuvassa epävarmuudessa eläminen hajottaa koko perhettä.

Hannahin mieleen nousee tapahtuma kesältä, jolloin hän osallistui ainoana sinkkuna illalliselle onnellisten ja menestyneiden pariskuntien kanssa. – Muutaman viinilasin jälkeen parit alkoivat heitellä toisilleen ikäviä piikkejä ja vihjailuja. Taksimatkalla olin niin onnellinen, ettei vieressäni ollut kukaan haastamassa riitaa. Jankuttamassa ja valittamassa sanomisistani. Sain käpertyä omaan kotiini nukkumaan. Olla rauhassa ja hengittää.

Turvan ja olkapään kaipuu, yksinäisyys. Sen tunteen Hannah tunnistaa eronneena sinkkuäitinä iltaisin, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Sitä tunnetta hän ei osannut ennalta odottaa. Kaipuuta jakaa asioita toisen aikuisen kanssa. Onneksi on Katja. Ystävä, joka on Hannahin kanssa samassa elämäntilanteessa. Hänen kanssaan Hannah usein chattailee ja soittelee illalla.

– Olemme auttaneet toisiamme valtavasti. Ilman Katjaa en todennäköisesti olisi jaksanut, Hannah kiittää.

Läheisten ystävien ohella vanhemmat ovat olleet korvaamaton apu. He eivät ole koskaan kyseenalaistaneet tyttärensä ratkaisua. Se on ollut Hannahille tärkeää. Myös entinen puoliso on ollut tukena.

– Hän on tarjoutunut jopa hoitamaan lapsia, kun on kuullut treffeistäni. Tuomas on edelleen suosikki-ihmisiäni. Meillä toimii paremmin tämä formaatti.

Eron jälkeen oma minuus on rakennettava uudelleen. Hannah tietää, että levoton mieli saa ihmisen hakemaan onnea helposti vääristä paikoista – toisista ihmisistä, uran suorittamisesta ja adrenaliinikickseistä.

– Pidemmän päälle itseään ei voi juosta pakoon. Onni ja rauha on löydettävä itsestä, Hannah sanoo.

– Ero on muuttanut minua avoimemmaksi ja rennommaksi. En piilottele enää heikkouksiani toisilta. Nyt tiedän, ettei arvoni riipu muiden mielipiteistä. Luotan olevani hyvä tyyppi tällaisenaan, heikkonakin.

Se oli hyvä ero. Lause nousee Hannahin puheissa esille useampaankin kertaan. Toimiva ero lähtee Hannahin mielestä oman egon unohtamisesta. Siitä, että näkee pienten asioiden takana olevan ison kuvan. Silloin yhteydenpito sujuu entisen pariskunnan välillä vaivattomasti.

Tuodessaan lapset Tuomas jää hetkeksi syömään, ja joskus he viettävät yhdessä aikaa myös Hannahin vanhempien luona Vaasassa.

– Nytkin Tuomas on kutsuttu jouluksi vanhempieni luo, mutta voi olla, että tällä kertaa juhlat jäävät häneltä väliin. Tuomas ei ole erityinen jouluihminen.

Joulupäivänä lapset pääsevät onneksi heti isälleen. Etenkin esikoinen Elaisa kokee erot äidistä ja isästä ajoittain raskaina.

– Uno ei muista aikaa, kun olemme olleet yhdessä perheenä. Elaisa taas muistaa ja osaa kaivata sitä välillä. Hän on muutenkin herkkä, ihmisiin ja paikkoihin kiintyvä lapsi.

– Minulla ero tuntuu jo loppuun käsitellyltä asialta. Se ei aiheuta ahdistusta tai surua.

Elämä pysähtyi hetkeksi viime elokuussa, kun äidin korviin kantautui hampaiden pesun jälkeen kolahdus ja Unon itku. Hannah ryntäsi katsomaan lattialle kaatunutta huutavaa poikaa, joka ei päässytkään nousemaan ylös.

– Aluksi ajattelin, että kyseessä on normaali kaatuminen. Mutta kun Uno vain huusi ja hikoili eikä antanut koskea jalkaansa, tajusin, että nyt on käynyt pahemmin.

Kun Unon jalka alkoi turvota eikä poika pystynyt nukkumaan, Hannah päätti soittaa ambulanssin. Poika kyyditettiin Lastenklinikalle, jossa vierähti seuraava viikko. Röntgenissä selvisi, että reisiluu oli murtunut ja se piti viikon aikana venyttää paikoilleen. Seurasi kipulääkkeitä ja sukulaisten kesken sairaalassa vietettyjä öitä. Hiljaisia minuutteja ja sekunteja, jotka matelivat eteenpäin vailla tietoisuutta sairaalan ulkopuolisesta maailmasta.

– Istuin vain Unon vierellä ja katsoin häntä. Yhtäkkiä minulle oli täysin selvää, mikä elämässä on tärkeintä. Sekava kesä, jona olin poukkoillut ympäriinsä, alkoi näyttää kaukaiselta. Tajusin, miten hukassa olin ollut. Minulla oli tässä kaikki, mitä tarvitsin.

Hannah kokee onnettomuuden lähentäneen perhettä. Uno on saanut erityishuomiota isältä, äidiltä ja isovanhemmilta ja nauttinut siitä selvästi. Nyt kipsi on poistettu ja Uno on alkanut taas varovasti kävellä. Hannah muistaa pelänneensä aluksi, kun poika ei lähtenytkään heti kävelemään. Lopulta Uno keräsi rohkeutta kuukauden päivät.

– Muistan hetken, kun päästin irti Unon käsistä ja poika jäi seisomaan paikalleen. Unon silmissä oli alkuun ihmetys, sitten usko ja luottamus, kun hän tajusi pystyvänsä kävelemään, Hannah iloitsee.

Jos jostakin Hannah haaveilee, niin sisäisestä rauhasta. Se ei tarkoita euforisia, ohimeneviä onnen hetkiä, vaan tunnetta, joka vallitsee sisäisesti käydessä nukkumaan.

– Illalla sängyssä maatessaan kuulee sisimpänsä. Ajaako minua jokin takaa, onko mieli levoton vai rauhassa, Hannah sanoo.

Joskus elämän hurjat koettelemukset ajavat elämän tärkeimpien asioiden äärelle. Näin Hannah on kokenut. Vaikka syksy on ollut eteenpäin raahautumista, sydämessä on taustalla uudenlainen rauhan tunne.

– Minun ei tarvitse hötkyillä koko ajan jonnekin. Ei hakea itsetuntoani treffikumppaneista tai työssä suorittamisesta. Olen ollut viime aikoina lähinnä kotona ja piirrellyt rauhassa lasteni kanssa.

– Arjen parhaita hetkiä ovat tilanteet, kun hieman kiukkuinen tai levoton lapseni kömpii syliini ja halaan häntä. Olemme vain ja tunnen, miten lapsen koko vartalo rentoutuu, ikään kuin sulaa syliini, Hannah sanoo silmät liikuttuneina.

Pysähtymistä ja rauhaa on perheelle luvassa yhteisessä joulunvietossa Vaasassa. Vaikka tänä jouluna paikalta puuttuu lapsille rakas ihminen, isä on ajatuksissa läsnä. Hannah odottaa erityisesti hetkeä, kun perhe kävelee tunnelmallisesti läheiseen kirkkoon. Siellä veisataan virsi En etsi valtaa loistoa, ja Hannah itkee. Aina. Ja kun perhe astuu ulos kirkosta, avautuu edessä laakea, pohjalainen maisema vaaleine peltoineen ja metsätäplineen. Oman mielen lumisade on tauonnut, ja maisema on yhtäkkiä kaunis ja kirkas.

Juttu on julkaistu Kotivinkissä joulun alla 2015.