Odotas kun katson, mulla pitäisi olla suklaata. Nämä tuntemattoman ihmisen sanat käänsivät tilanteen päälaelleen. Vain hetkeä aiemmin olin istunut metron penkille ja alkanut kaivaa vaniljaleivosta paperipussista. Kuului humps, kun leivos luiskahti ulos vuoastaan ja putosi lattialle, ja samassa hässäkässä onnistuin tallomaan sen päälle.

Ärtymyksen valuessa pitkin hartioita aloin poimia jäänteitä lattialta, kun vastapäätä istuva kanssamatkustaja puuttui tilanteeseen. ”Voi ei!” hän parahti – ja alkoi seuraavassa hetkessä etsiä repustaan suklaapatukkaa. ”Eihän nyt hyvin suunniteltu herkkuhetki saa mennä pilalle.”

Kohtaamisessa oli taikaa, sillä siinä tiivistyi sellaista hyvää, joka meissä ihmisissä on. Toisen näkemistä, myötätuntoa, lämpöä. Samalla se sai minut ajattelemaan kiltteyden voimaa, ajatusta siitä, että ketä tahansa voi auttaa milloin vain – koska miksi ei.

Kiltteyden ja myötätunnon kohtaaminen lisää uskoa siihen, ettei ole maailmassa yksin. On tutkittu juttu, että paras tapa tulla onnelliseksi on auttaa muita, ja uskon, että kiltteys kulkee sen kanssa käsi kädessä.

Siivosin murut pussiin, jaoimme suklaan ja toivotimme toisillemme hyvää jatkoa. Mieli tuntui kevyeltä. Nauratti, kun aloin miettiä, hankkisinko repun sivutaskuun suklaata vai millä muilla keinoin voisin olla tuntemattomille yhtä kiva ihminen.

Päivän aikana kerroin tapahtuneesta jokaiselle, jonka kohtasin. Silläkin oli vaikutuksensa. Kaikki reagoivat samoin: miten ihana ja uskomaton sattuma. Tuntui siltä, että ilo moninkertaistui.