Kuulun rupattelijoiden heimoon, ja meillä on Suomessa vaikeaa – puhun tarjoilijoiden, koirien, vanhusten ja kaupan kassojen kanssa
Kaupan jonosta voi löytyä ystävä, Kotivinkin kolumnisti, tietokirjailija ja logoterapeutti Hanna Jensen uskoo. Siksi hän jäi odottamaan oikeaa hetkeä kukkaostoksilla.
Yhdellä ihmisryhmällä on Suomessa vaikeaa: meillä, jotka tykkäämme saada yhteyden vieraiden ihmisten kanssa.
Suomalaisethan eivät mielellään katso vieraita silmiin, eikä meitä kasvateta kommunikoimaan tuntemattomien kanssa. Se ei kuitenkaan ole ujoutta eikä kylmyyttä vaan lahja ja lupaus: saat olla rauhassa.
Siinä se ongelma onkin.
”Nyt minäkin nautin rupatteluhetkistä ihmisten kanssa, joiden seurassa vietän elämästäni ehkä viisi minuuttia.”
En ole aina ollut tällainen.
Mutta iän myötä minusta on alkanut tulla kuin äitini. Hän saattoi linja-autossa puhua minulle, mutta katsoi samalla kaikkia matkustajia. Ihmiset eivät koskaan tienneet, kuuluiko heidän vastata vai oliko kyseessä monologinäytelmä.
Nyt minäkin nautin hymyistä ja rupatteluhetkistä ihmisten kanssa, joiden seurassa vietän elämästäni ehkä viisi minuuttia.
Puhun tarjoilijoiden, lasten, koirien, kissojen, vanhusten ja kaupan kassojen kanssa.
Se tuntuu samalta kuin hieroisi jumeja pois hartioista.
Kriitikko sanoisi, että vieraille puhuminen on helppoa, koska silloin ei tarvitse ylittää kenenkään odotuksia. Hän saattaa olla oikeassa.
Viimeksi tilaisuus avautui pienessä kukkakaupassa kotini lähellä. Astuin sisään ja sujahdin odottamaan vuoroani miesasiakkaan ja eukalyptusämpärin väliin.
Kukkakauppias viilteli kukanvarsia veitsellä lattialle ja ojensi kimppua pitelevän käsivartensa suoraksi, jotta näkisi, millaiseksi kimppu kehittyi.
Kauppiasta enemmän minua kiinnosti asiakas. Aistin, että meillä oli mahdollisuus kohdata toisemme. Tunsin energisoituvani. Mutta hän ei katsonut minua eikä ilmentänyt millään tavalla kuuluvansa heimooni.
Päätin antaa hänelle aikaa. Hän tarvitsi rohkaisua ja nauttisi kohtaamisesta, mutta ei vielä tiennyt sitä.
Minulla oli strategia: Suomessa keskustelua ei pidä aloittaa sanoilla vaan tilannetajulla. Ei pidä tulla sisään liian reippaalla tervehdysenergialla. Jos aikoo avata suunsa, turvallisinta on aloittaa sään kriittisistä poikkeamista: onneksi ei sada, onneksi satoi, onneksi sade on tauonnut.
Jäin odottamaan.
”Lempitilanteeni on se, kun istun yksin täydessä kahvilassa ja joku tulee arasti kysymään, voiko saman pöydän ääreen istua. Ilman muuta!”
Kun kukkakauppias nosti katseensa ja kysyi asiakkaalta, olisivatko tulppaanit kauan paketissa, mies puhkesi puhumaan. Hän kertoi vuolaasti, mihin oli pysäköinyt ja kuinka kauan Espooseen kestäisi ajaa.
Tulkitsin sen epäsuoraksi viestiksi minulle: hän oli puhekykyinen ja ystävällinen ihminen. Tartuin tilaisuuteen.
Kurotin kohti inkaliljaa ja totesin kepeästi: ”Lempikukkani.”
Vältin katsomasta miestä silmiin, koska silloin olisin edennyt liian nopeasti.
Mies vastasi: ”Hieno väri.”
Se oli melkein kuin keskustelu.
Kohtaamisen mahdollisuuksia tulee eteeni jatkuvasti kahviloissa, hisseissä, joogakoulun eteisessä. Lempitilanteeni on se, kun istun yksin täydessä kahvilassa ja joku tulee arasti kysymään, voiko saman pöydän ääreen istua.
Ilman muuta! Ei pelkästään istua vaan myös jutella! Voimme jakaa jälkiruoankin!
Haistan raitiovaunussakin keskustelumahdollisuuksia ja istun sinne, missä joku katsoo hetkenkin ylös. Etsin kontaktia paikoista, joissa sitä ei taideta kaivata.
Mutta minun mielestäni introvertit ovat vain ihmisiä, jotka eivät ole vielä ehtineet oppia ekstroverteiksi.
Tavallaan minä autan heitä.
Poistuessaan kukkakaupasta miesasiakas nyökkäsi minulle. Se oli osoitus siitä, että maailma on hyvä.
Jäin valitsemaan inkaliljojani onnellisena.
Kommentit