Francesca Mascitti-Lindh, 91, on taiteilija alusta loppuun. Kun hän viime elokuussa täytti pyöreät 90 vuotta, hän juhli tapahtumaa ostamalla uuden keramiikkauunin.

– Minun täytyy olla toimelias. Minun täytyy saada luoda! Se on minun tapani elää, hän kertoo ja naurahtaa.

Nauru on kuulunut Francescan tunnusmerkkeihin kautta koko pitkän elämän, kuten myös iloisuus ja spontaanius.

Nämä piirteet myös pelastivat Francescan kymmenen vuotta sitten, kun hän ymmärsi, ettei enää pysty työstämään käsillään savea samalla intensiteetillä kuin ennen. Silloin hän aloitti korujen tekemisen hiotusta kivestä ja hopeasta siirtyäkseen pian eteenpäin, lasitaiteeseen.

– Tällä hetkellä käteni eivät enää taivu lasiin, koruihin eivätkä edes hopeaan, joten palasin vielä kerran rakkaan keramiikan pariin. Onneksi se onnistui, hän sanoo.

Francesca Mascitti-Lindh syntyi vuonna 1931 Anversassa Abruzzon vuoristoalueella Roomasta itään. Hänen äitinsä Karin Slotte oli tekstiili- ja lasitaiteilija ja italialainen isänsä Francesco Mascitti lääkäri.

Francesca itse on taiteilija kolmannessa polvessa, sillä äidinisä Carl Slotte toimi koristemaalarina ja oli Helsingin ensimmäisen lasi- ja koristemaalaus­yrityksen Carl Slotte Stuccatur & Måleriaffärin perustaja. Yrityksen tunnetuimmat työt ovat Hugo Simbergin suunnittelemien lasimaalausten toteutukset Tampereen tuomiokirkkoon.

Lapsena Francesca vietti mieluiten aikaa äitinsä kangaspuitten alla ja äärellä.

– Äitini kangaspuut olivat minun leikkimökkini!

Francesca pääsi lahjakkuutensa ansiosta Rooman taidekouluun, Liceo Artistico delle Belle Artiin, jo 14-vuotiaana ja opiskeli siellä vuodesta 1946 lähtien. Hän suuntasi tekstiilitaiteilijaksi, mutta roomalainen opettaja ehdotti vaihtamaan materiaaliksi keramiikan. Valinta osoittautui ratkaisevaksi.

Vuonna 1948 äiti Karin päätti palata Italiasta Suomeen, koska kaikki hänen työmahdollisuutensa olivat kotimaassa. Francesca muutti mukana. Kaikki kesäkaudet koko perhe vietti kuitenkin yhdessä Italian auringossa.

Francesca ei tuolloin vielä osannut suomea, ja ruotsiakin hän hallitsi ainoastaan yhden lauseen verran: Gud som haver barnen kär (Ystävä sä lapsien).

Kun Francesca oli 16-vuotias, keramiikkataiteilija Michael Schilkin pyysi häntä avustajakseen Arabian taideosastolle. Tehtäviin kuului esimerkiksi eläin­figuriinien dreijaaminen.

– Istuimme usein savikasoilla venäläissyntyisen ja Suomeen emigroituneen Schilkinin ja toisen keramiikkataiteilijan, Baltiasta kotoisin olleen ja Pietarissa kouluttautuneen Lea von Mickwitzin kanssa. Keskustelimme taiteesta ja keramiikasta. Edustimme kolmea eri-ikäistä taiteilijasukupolvea, ja olimme erilaisten taustojemme tähden outoja lintuja suomalaisella taidekentällä.

Opinnot Taideteollisuuskoulun keramiikkalinjalla pääsivät alkamaan, kun Francesca täytti 17 vuotta. Ateneumissa hän myös tapasi tulevan aviomiehensä, Richard Lindhin (1929–2006), joka aloitti opinnot kaksi vuotta Francescan jälkeen.

Koulusta valmistumisen jälkeen vuonna 1953 pari perusti käyttökeramiikkaan keskittyvän ateljeen. He suunnittelivat ja valmistivat siellä kaiken yhdessä.

Kun Wärtsilä-yhtymän nopealiikkeinen pääjohtaja, Vikkelä-Villenäkin tunnettu Wilhelm Wahlforss sattui näkemään pariskunnan töitä, hän kehotti yhtymään kuuluvaa Arabiaa palkkaamaan molemmat oitis firman palvelukseen. Tämä tapahtui vuonna 1955.

Francesca ilahtui saamastaan tilaisuudesta jo siitäkin syystä, että hän oli raskaana ja tehtaalla olisi tarjolla oma lastentarha.

Pariskunta aloitti työt taideosastolla. Seuraa­vana vuonna, 1956, he voittivat New Yorkissa Museum of Contemporary Artin alle 30-vuotiaille keraamikoille tarkoitetun palkinnon. Vaikka palkinto napsahti oman yrityksen ruukuista, se merkitsi samalla tunnustusta koko Arabialle ja sen korkeatasoille osaamiselle.

Francesca jatkoi taideosastolla koko 34 vuotta kestäneen Arabia-uransa ajan. Richard siirtyi jo vuonna 1959 taideteollisuusosaston johtoon ja toimi sen jälkeen tehtaalla useissa muissa johtotehtävissä.

Nuoreen perheeseen syntyi myös kaksi lasta: ensin Marica ja sitten Marco.

Pariskunnan avioliitto ajautui karille 1976, ja kun lapset muuttivat opiskelemaan ulkomaille, Francesca tunsi itsensä yksinäiseksi. Avuksi tulivat silloin matkat uusien ystävien kanssa, yhdistykset ja eri alojen kurssit.

Arabialta Francesca jäi eläkkeelle vasta vuonna 1989. Tämän jälkeen hän jatkoi työskentelyä omassa ateljeessaan, Oy Studio Lindh Ab:ssa.

Kymmenisen vuotta sitten Francesca muutti Helsingistä Porvooseen saadakseen asua lähempänä tytärtään Maricaa ja tämän lapsia ja lastenlapsia.

Kolmen sukupolven naisilla on ateljee Porvoonjoen varrella. Ateljé Quattrossa työskentelevät Francescan lisäksi eläkkeellä oleva Marica lasitaiteen parissa ja hänen tyttärensä, makrameetöitä tekevä Bianca Lindgren ja myös Café Fannya pitävä Belinda Peltonen.

Marco työskentelee sisustusarkkitehtina ja on auttanut äitiään sekä kodin että ateljeen laittamisessa.

Francescan tuotanto on aina ollut voimallisen omalaatuista. Piirre puskee läpi kaikista eri aikoina ja eri tyyleillä tehdyistä teoksista.

Alkuvaiheen keramiikassa voi nähdä vivahteita varhaisesta italialaisesta keramiikasta, ehkä jopa etruskien ajalta 2 500 vuoden takaa. Tätä on seurannut maalauksellinen ja kukallinen aikakausi, jonka jälkeen teokset ovat suurentuneet ja saaneet kolmiulotteisuutta. Hänen seinäreliefinsä pyrkivät suorastaan kasvamaan ulos seinäpinnasta.

Erityisen tunnettu Francesca on keramiikkansa eloisuudesta. Tämä johtuu kyvystä yhdistää ennakkoluulottomasti materiaaleja, jotka reagoivat polttoon eri tavoin, kuten kivitavaraa posliiniin ja samottimassaan.

Tekniikka on vaativa, mutta Francesca hyödyntää elegantisti mahdolliset säröt ja eloisuuden. Hän on myös kokeillut erilaisia lasituksia ja asettanut vastakkain raakaa keramiikkaa lasitettuun keramiikkaan samassa teoksessa.

Muodotkin ovat moninaisia: alun ruukuista ja nokkakannuista suurten vatien kautta leikkisiin veistoksiin ja viime vuosikymmeninä uuden elämän symboliin, palloon.

Onnistumisen mahdollistaa syvä mate­riaalin­taju. Francescalle keramiikka on kolme kertaa syntynyt maaginen mate­riaali: veteen sekoitettu, ilmaan kuivattu ja uunissa poltettu. Se kiehtoo häntä vielä 70 vuotta jatkuneen työstämisen jälkeen. Hän toivoo, että voisi kirjaimellisesti sukeltaa saveen, sen sisään.

Vain kerran Francesca on luonut käyttökeramiikkaa massatuotantoon. Tämä tapahtui Italian vanhimmalle posliinitehtaalle, Richard Ginorille. Vuonna 1989 suunniteltu valkoinen posliiniastiasto Italia ’90 pysyi tuotannossa vuosikaudet.

Francesca on pitänyt satoja näyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Jo vuonna 1957 hän sai henkilökohtaisen kunniapalkinnon Milanon triennaalissa.

Yksi maailman tärkeimmistä keramiikka­museoista, Faenza Museo Internazionale delle Ceramiche Italiassa kunnioitti häntä neljällä palkinnolla 1970-luvulla, mukaan lukien kahdella kultamitalilla. Hänen teoksiaan on myös pysyvästi esillä museossa.

Suomen valtion taideteollisuuspalkinnon Francesca sai vuonna 1981, ja hänelle on lisäksi suotu Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkki.

Francesca Mascitti-Lindh on ainutlaa­tuinen yhdistelmä Italiaa ja Suomea. Ehkä siinä piilee erikoisen voimallisuu­den ja luovuuden salaisuus.

Italialainen taidehistorioitsija Marco Beltramo Ceppi tiivistää Francescan taiteilijuuden ikuisen saavuttamattoman eli totuuden tavoitteluksi. Totuus löytyy pinnan alta, ja vasta se avaa teoksen koko sielun katsojan nähtäväksi.

Francescassa aistii yhä uniikin vahvuuden. Yksinäisyyskin on vaihtunut keskipisteenä oloon: italialaisen matriarkan, isoäidin eli Nonnan, asemassa hän luotsaa valtakuntaa, jossa perheen ja ystävien läheisyys näyttää yhtä erityiseltä kuin hänen keramiikkansa.

– Minulle tärkeimpiä asioita ovat itse elämä, valo ja rakkaus. Niihin kiteytyy kaikki.