Etätyö ja jatkuvat keskeytykset tuskastuttivat Jaana Pakarisen – ”Miten saan kotona tarpeeksi omaa rauhaa?”

Koiramme Pepi keskeyttää työ­puheluni. Siirryn puhumaan toiseen huoneeseen, jolloin viereisestä huoneesta kuuluu vaativa huuto ”äitiiii”. En reagoi heti, ja huuto yltyy hätäiseksi. Silloin toivon: voisinpa kadota kotoa työnteon maailmaan, kuplaan, jossa minua ei häirittäisi.

Tilanne on tuttu monelle muullekin. Korona­pandemia on ajanut tuhansittain suomalaisia etätöihin. Tilastokeskuksen mukaan jopa miljoona suomalaista siirtyi tekemään töitä kotiin joko kokonaan tai osittain keväällä 2020.

Minä aloitin jo aikaisemmin: olen tehnyt vapaan toimittajan töitä kotoa kymmenen vuoden ajan. Perhe on häirinnyt työntekoani joskus enemmän, joskus vähemmän. Jostain syystä olen aina ajattelut, että tilanteeseen on vain sopeuduttava.

Korona-aikana olen seurannut keskusteluja, somekommentteja ja lehtiartikkeleja etätöiden hankaluudesta. Olen kuunnellut valituksia siitä, miten vaikeaa on yhdistää työnteko ja perhe, kun kaikki ovat saman katon alla. Ja miten paljon tehokkaampaa työnteko oli ennen etätyöaikaa – kuulemma. Tämä tuntuu oudolta, sillä näinhän olen työskennellyt koko ajan!

– Etätyöaika on koettu perheissä haastavaksi erityisesti silloin, kun lapsetkin ovat olleet päivisin kotona. Vanhemmilla ei välttämättä ole ollut työaikaa erikseen, vaan heidän on pitänyt samalla muun muassa auttaa lapsia etäkoulussa, vahvistaa sosiaalipolitiikan yliopistolehtori Milla Salin. Hän on vastuullinen johtaja Turun yliopiston Kola-hankkeessa, jossa on tutkittu lapsiperheiden haasteita korona-arjessa.

Minua kotona työskentely ei ole aiemmin vaivannut. Nyt olen alkanut pohtia, kuinka paljon tehokkaampi olisin voinut olla, jos olisin saanut työskennellä perheeni ulottumattomissa.

Naisella on oltava oma huone, julisti kirjailija Virginia Woolf sata vuotta sitten.

Kun aloitin toimittajan työt kymmenisen vuotta sitten, minulla ei ollut edes omaa työpöytää. Työskentelin olohuoneessamme perheen yhteisellä tieto­koneella.

Pian hankin oman läppärin, jonka kanssa seilasin tyytyväisenä ympäri asuntoamme. En osannut kaivata omaa huonetta. Päivisin sain työskennellä rauhassa, koska kuopus oli päiväkodissa ja esikoinen koulussa ja iltapäiväkerhossa.

Miten ihmeessä vanhemmat ovat voineet tehdä töitä joskus isonkin lapsikatraan kanssa?

Virginia Woolf sanoi näin aikoinaan. Suvi Ratisen teos kirjoittajanaisista sadan vuoden takaa on nyt yllättävän ajankohtainen.

Tästä aiheesta ilmestyi syksyllä 2021 Suvi Ratisen teos Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirjassaan Ratinen selvitti Woolfin hengessä, miten kirjoittavat naiset ovat aikoinaan työskennelleet.

Teos tarjoaa heti vertaistukea – ja helpotusta. Jos Aino Kallas on joutunut istumaan lehtiöineen kannonnokassa ja heiluttelemaan samalla lastenvaunuja, minun ei sentään ole tarvinnut kokea samaa.

Ratinen kertoo, että lähes kaikilla hänen tutkimillaan keskiluokkaisilla porvarisnaisilla oli omat kotiapulaisensa, jotka mahdollistivat työnteon.

– Esimerkiksi Helmi Krohnilla oli sekä sisäkkö, lastenhoitaja että keittiöapulainen. Palvelijoiden rooli oli tuohon aikaan itsestäänselvyys, vähän kuin astianpesukoneet ja pyykinpesukoneet meillä, Ratinen vertaa.

Nykyisin kotityöt eivät ole vain naisten vastuulla, kuten sata vuotta sitten. Ja vaikka nykyisin ei ole koti­apulaisia, niin onneksi meillä on kunnallinen päivähoitojärjestelmä!

Salinin mukaan Kola-hankkeessa onkin tullut esille, miten iso merkitys koululla ja päivähoidolla on molempien vanhempien työlle.

– Koronan aikana vanhempien on pitänyt tehdä myös hyvin nopeita suunnitelmien muutoksia esimerkiksi tilanteissa, joissa päiväkodeissa on tullut altistustapauksia ja lapset on pitänyt hakea kotiin, Salin jatkaa.

Saunanlauteet ovat juuri sopivalla korkeudella seisoma­työhön! Saunasta löytyy myös kotimme paras äänieristys.

Päivähoitojärjestelmä ja pienten koululaisten iltapäiväkerhot mahdollistivat minunkin rauhallisen työtekokauteni muutaman vuoden ajan. Tässä vaiheessa olin jo hankkinut pikkuruisen työpöytäni, jonka sijoitin yläkerran parineliöiseen porraskäytävän – ainoaan tilan, joka ei rivitalokolmiossamme ollut vielä perheemme aktiivisessa käytössä.

Pian huomasin, että käytävässä työskentely ei ollut työrauhan kannalta paras ratkaisu. Lapset olivat kasvaneet koululaisiksi, ja koulupäivät olivat iltapäivästä lyhyitä – ja samoin oli hiljainen työaikani.

En silti valita. Minusta on ihanaa olla kotona, kun lapset tulevat koulusta ja kuunnella heidän kuulumisiaan. Toisaalta haluan rauhaa, kun uppoudun työhöni tai tärkeään puheluun. Ja jos joudun pyytämään lapsiani odottamaan, omatunto alkaa pian kolkuttaa. Asetanko työni lasteni edelle?

Samankaltaisia syyllisyydentunteita perheen ja työn yhdistämisestä potivat naiset jo sata vuotta sitten, Suvi Ratinen kertoo.

– Esimerkiksi Maria Jotuni tunsi huonoa omatuntoa siitä, kun hän jäi kaupunkiin kirjoittamaan perheen lähtiessä maalle. Elsa Heporauta poti samoja tunteita, kun hän jäi itsekseen töihin perheen kesähuvilalle.

Teippaan oveen varoituslapun ennen tärkeää puhelua. En ole onneksi ainoa, jonka taustalta saattaa kuulua huutoa.

Miten paljon asiat ovat lopulta muuttuneet? Sata vuotta sitten oli varmasti hankalampaa yhdistää perhe ja työn­teko kuin nykyään. Erityisen vaikeaa tämä oli naisille. Kuten Aino Kallas pohti:

Taistelu työrauhasta on naiselle verrattomasti tarmoa kysyvämpää kuin miehelle, jonka oikeus eristykseen tunnustetaan ilman vähintäkään vastalausetta.

Samassa tilanteessa oli ammatikseen kirjoittava Helmi Krohn, joka kodissa oli parisataa neliötä ja puolisolla erityisvarusteltu oma työhuone, mutta Krohn sai tehdä työnsä makuuhuoneen nurkassa.

– Tämä on kyllä onneksi muuttunut. Sukupuoliroolit eivät ole enää niin määriteltyjä, Suvi Ratinen sanoo.

– Tosin olen kuullut sellaisia kaikuja, että monessa kodissa häiriötön työtila on järjestynyt jotenkin vaivihkaa helpommin miehelle. On hyvä olla tietoinen tällaisista historiallisista sukupuolittuneista rooleista, ettei alitajuisesti toimisi vanhojen kaavojen mukaan, Ratinen pohtii.

Sukupuolittunut työnjako käy ilmi myös Kola-hankkeesta. Kyselytutkimuksessa selvisi, että korona-aikana osassa perheistä päävastuullinen arjen pyörittäminen on jäänyt nimenomaan äitien harteille.

– Äidit ovat hoitaneet omat työnsä, auttaneet lapsia kotitehtävissä ja hoitaneet esimerkiksi lounasruokailun, Milla Salin kertoo.

Salin vahvistaa myös tilankäyttöön liittyvät suku­puolittuneet mallit: nytkin isät ovat työskennelleet oven takana työhuoneissa, ja äidit nostavat läppärinsä keittiön pöydälle.

Uskomatonta, että sadan vuoden takainen tilanne voi edelleen toistua! Arvostetaanko miesten tekemää työtä vieläkin enemmän kuin naisten?

Meillä tilanne on ollut jo pitkään se, että minä työskentelen oven takana, ja mieheni olohuoneessa. Salin kertookin, että työtilat jakautuvat tasapuolisimmin perheissä, joissa työnjaosta on aktiivisesti keskusteltu.

– Osassa perheitä on luotu esimerkiksi lukujärjestyksiä, joihin on merkitty kummankin vanhemman palavereita.

Vuosien varrella olen luonut työhöni liittyvän toimivan rytmin. Puhelut soitan aamuisin, kun lapset ovat koulussa. Iltapäiville sovin haastatteluja ja kirjoitan.

Joinain päivinä en asioi lainkaan kodin ulkopuolella ja saatan viettää koko työpäivän yöpaidassa. Yllätyn, kun luen, että etätyöajan verkkarit työasuna -tyyli on ollut tuttua jo sata vuotta sitten:

Päivästä toiseen Jotuni pysyttelee sisällä työssä kiinni. -- Kirjailija ei viitsi pukeutua kunnolla, vetää vain ylleen ”tukevan kotipuvun, aamuviitan, villapaidan ja 2 paria paksuja villasukkia”.

Välillä teen töitä muualla vaihtelun vuoksi. Kahvilassa työskennellessä tulee kuitenkin helposti olo, että minun odotetaan ostavan jotain lisää tai lähtevän pois. Kirjastossa saan melko hyvin kirjoitettua. Hiljaisesta maineestaan huolimatta kirjastot eivät kuitenkaan ole rauhallisimpia paikkoja keskittyä. Pelkästään yhden aamupäivän aikana työpöytäni ympärillä on ehtinyt hääräillä yksi työntekijä imurin kanssa ja toinen hyllyttämässä kirjoja. Asiakkaina on ollut niin raivoava taapero kuin kuulumisia kova­äänisesti vaihtava eläkeläisseuruekin.

Ei pelkkää työrauhaa, siis.

Jo aikoinaan kirjoittavat naiset pakenivat kotoaan kirjoittamaan milloin minnekin.

– Monet lähtivät kesähuviloilleen, joten tilanne on samankaltainen kuin nyt koronan myötä. Sekä Kallas, Krohn että Heporauta joutuivat myös keuhkotauti­parantolaan, joissa he saivat hyvin kirjoitettua. L. Onerva puolestaan kirjoitti mielisairaalassa ja Hella Wuolijoki jopa vankilassa, Suvi Ratinen kertoo.

Parantolaa tai vankilaa en ole onneksi testannut. Mutta olen huomannut, että parhaiten saan tehtyä töitä junassa. Uskon tämän johtuvan siitä, että junassa matkustajat istuvat rajatuissa penkkiriveissään, omissa kuplissaan häiritsemättä toisia. Matkalla on myös tietty aikaraja, jonka sisällä minunkin on saatava hommani valmiiksi. Jos voisin, kirjoittaisin aina junassa.

Sen sijaan taistelen työrauhasta useimmiten kotona.

Väitetään, ettei makuuhuoneessa kannattaisi työskennellä, etteivät työt tule uniin. Minä teen työni mieluummin tässä kuin olohuoneessa.

Pari vuotta sitten muutimme rivitalokolmiostamme neliöön. Yksi ylimääräinen huone ei kuitenkaan tullut minulle, vaan toiselle lapsellemme.

Tällä kertaa päätin, että haluan työpöytäni oven taakse. Sain sen mahtumaan makuuhuoneeseemme.

– Oman huoneen merkitys tutkimieni naisten kohdalla on ollut aivan ratkaiseva, Suvi Ratinen toteaa.

– Se on tarkoittanut sitä, että on päässyt irti äidin roolista häiriöttömään tilaan.

Olen huomannut, ettei sekään tuo minulle täydellistä työrauhaa. Huomasin pian saman kuin Aino Kallas aikoinaan:

”Jollei huuda yksi, niin huutaa toinen.” Jos äiti yritti vetäytyä suljetun oven taakse, kuului pian koputusta: piti sitoa haavaa, voidella poskea, kammata tukkaa, erottaa riiteleviä.

Yritän silti sopeutua, koska saan olla läsnä lasteni elämässä.

Myös etätyöaika saattaa kestää vielä pitkäänkin tai jopa muuttaa pysyvästi työnteon tapoja. Korona-ajan jälkeen moni todennäköisesti jatkaa työskentelyä kotona osan viikosta.

Ehkäpä koetan parhaani mukaan nauttia elämän­tilanteestani. Oven pidän silti mieluiten kiinni.

Kursivoidut sitaatit Suvi Ratisen kirjasta Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten.