Ensimmäiset huoneet, valot ja äänet muodostavat salaisen kartan ja kompassin
Istuimme myöhään unelmakotien kuvien äärellä. Muistelimme lapsuutta, opiskelijakämppiä, työpaikkoja, velkoja ja avioeroja. Emme arvanneet, että puhe unelmakodeista muuttuisi terapiasessioksi, kirjoittaa Kaj Kalin.
Tule mukaan, lapsuudenkotini on myynnissä, sanoi ystäväni. Haluaisin käydä tsekkaamassa. Lähdetkö? Perillä hän kierteli huoneissa, tunnusteli ovenpieliä ja katseli ikkunoista. Pari kertaa kuulin syvän huokauksen.
Myyntiesittelyn jälkeen menimme kahvilaan. Ystäväni oli voimakkaiden tunteiden vallassa. Huh, olipa vahva kokemus! Tuntuu jotenkin oudolta, hän sanoi. Syntymäkoti oli paljon pienempi kuin muistinkaan.
Psykologien mukaan lapsuudenkoti jää mieleen loppuelämäksi. Ensimmäiset huoneet, valot ja äänet muodostavat salaisen kartan ja kompassin, jonka perusteella arvioimme muita asuinpaikkoja.
Parhaassa tapauksessa asunto on koti. Kukapa ei haluaisi asettua paikoilleen, vaalia rutiineja ja tuntea oloaan turvalliseksi? Kuten silloin, lapsuudessa. Tässä mielessä jokainen uutta osoitetta etsivä jäljittää ensimmäistä kotiaan.
Muistot ovat tuntoja. Muistamme sen, miten meille on puhuttu, emme yksittäisiä sanoja. Emme ehkä muista viimeöistä unta, mutta sen aiheuttama mielentila voi kestää työmatkan verran. Hyvän kirjan tai elokuvan jälkeen maailma tuntuu jotenkin… toiselta.
Sama pätee taloihin ja huoneisiin, joissa olemme vierailleet tai asuneet.
Päätin tehdä kokeen. Kutsuin kolme lapsuudenystävääni tutkimaan sisustuslehtiä. Puolet julkaisuista oli kotimaisia, muut pohjoismaisia, englantilaisia, ranskalaisia ja italialaisia.
Ystävieni lapsuudenkodit olivat olleet osa omaakin menneisyyttäni. Seitsenvuotiaana olin jo ehtinyt yöpyä jokaisen luona. Oliko mitään jännempää? Kummitustarina, taskulampulla leuan alta valaistut kasvot, kuiskuttelu pimeässä… Eläköön lasten yökyläily!
”Tulokset eivät yllättäneet. Kaksi valituista asunnoista sisälsi lapsuudenkodeista periytyviä piirteitä.”
Pyysin valitsemaan lehdistä unelmien asunnon. Leikisti jokainen saisi sen ikiomakseen. Selailu oli kokeen hauskin osa. Lopuksi jokaisen piti kertoa, miksi haluaisi asua juuri siellä.
Tulokset eivät yllättäneet. Kaksi valituista asunnoista sisälsi lapsuudenkodeista periytyviä piirteitä. Kolmas lehdistä löytynyt ”paras koti” sitä vastoin oli valitsijan lapsuudenkodin täysi vastakohta.
Meillä ei ollut aavistustakaan, että kaksikerroksisen kattohuoneiston valinneen ystävämme lapsuus oli perustunut turvattomuuden ja yksinäisyyden kokemuksiin. Niinpä istuimme myöhään unelmakotien kuvien äärellä. Muistelimme lapsuutta, opiskelijakämppiä, työpaikkoja, velkoja ja avioeroja.
Jossakin vaiheessa oli ihan pakko avata toinen ja kolmaskin viinipullo. Emme arvanneet, että puhe unelmakodeista muuttuisi terapiasessioksi.
entä oma unelmakotini? Se löytyi vuoden 2007 Sköna Hem -lehden numerosta 10. Siellä asuivat tanskalaiset Marianne ja Keld. Oikeastaan kyse oli vain yhdestä huoneesta.
En ihmetellyt valintaani, niin kuin muut. Tanskalaisissa kodeissa on usein ollut jotakin, joka vetoaa minuun. Ja silti olin yllättynyt. Ovatko unelmani tosiaan näin pieniä? Vain yksiön kokoisia?
Olisiko selitys yksityisyyden ja yhteisyyden yhdistelmä, joka tunnetaan nimellä hygge? Ehkä kirjailijat Karen Blixen ja Suzanne Brøgger? Andersenin sadut ja tarinat? Kenties tanskalainen 1800-luvun alun pikkutarkka maalaustaide?
Vaiko eräs Marianne E., joka sai pääni pyörälle kielikurssilla Italiassa, ja hänen kotinsa Fynin saarella? Entäs se biodynaaminen yhteisö 1980-luvulla ja muumien näköisten leivinuunien lämpö?
Ja tietenkin, kuinkas muuten, lapsuudenkodin ikioma turvallinen huone. Ilman sitä en olisi tässä.
Kaj Kalin on muotoilun asiantuntija ja kriitikko, joka havainnoi asumisen ja designmaailman ilmiöitä.
