”Isä toivoi poikaa, mutta sai minut” – Heli antoi aikuisena anteeksi sen, ettei koskaan riittänyt isälleen
Heli Rautavuoma, 48, sai lapsena kuulla olevansa isälleen pettymys. Hän kaipasi kauan isältään hellyyttä ja hyväksyvää katsetta. Niiden sijaan Heli ajautui ongelmaisiin parisuhteisiin ja kantoi riittämättömyyden tunnetta pitkälle aikuisikään.
Isä toivoi minusta poikaa. Olin alakouluikäinen, kun kuulin sen ensimmäisen kerran ohimennen muiden ihmisten puheista. Myöhemmin sama kantautui korviini uudelleen: viisi vuotta vanhemman isosiskoni syntymän jälkeen isäni oli odottanut hartaasti poikalasta. Olin ollut isälleni pettymys.
Halusin kovasti olla isin tyttö. Meissä olikin paljon samanlaisia piirteitä: musikaalisuus, kädentaidot, yrittelijäisyys ja herkkyys. Silti tuntui, ettei mikään riittänyt saamaan isältäni sitä hyväksyvää katsetta, jota suuresti kaipasin.
Kasvoin Kemissä vanhempieni ja isosiskoni kanssa. Molemmat vanhempani työskentelivät ala-asteen opettajina. Meidät lapset kasvatettiin siihen, että opiskelu ja työnteko on tärkeää.
Muistan ajatelleeni, että olen viallinen ja erilainen. Olin poikamainen, pieni ja jykevä, kun taas siskoni oli hoikka ja pitkä. Kun kavereilleni tuli pihaleikeissä tiukka paikka, he hakivat minut tappelemaan poikia vastaan. Minulla oli jo hyvin nuorena selkeä käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
”Isän juomisesta ei puhuttu kodin ulkopuolella. Se oli meidän salaisuutemme. Minäkin halusin suojella isän mainetta.”
Leikin mieluiten metsässä, juoksin pihalla ja kiipeilin puissa. Kun rintani 11-vuotiaana alkoivat kasvaa, ahdistuin. Muistan sanoneeni äidilleni, että haluaisin rintojen pienennysleikkaukseen. Tunsin olevani väärässä kropassa.
Päällisin puolin perheemme elämä saattoi vaikuttaa normaalilta, mutta todellisuudessa isäni alkoholismi langetti sen päälle synkän varjon. Isän juomisesta ei puhuttu kodin ulkopuolella. Se oli meidän salaisuutemme. Minäkin halusin suojella isän mainetta.
Uskon, että todellisuudessa monet tiesivät tilanteen. Kukaan ei vain uskaltanut puuttua siihen.
Humalassa isästä tuli ilkeä ja aggressiivinen. Näin jo ihan pienenä tyttönä paljon sellaista, mitä ei olisi pitänyt.
Olin hyvin herkkä ja kiltti lapsi. Yritin miellyttää kaikkia – myös isääni. Haaveilin puusepän ammatista, olihan isäkin taitava käsistään. Pikkutyttönä nakuttelin nauloja lautoihin isän seurana, kun hän puuhaili liiterissä tai kesämökillä.
Minulle oli tärkeää pärjätä veiston tunneilla – kun muut tekivät yhden linnunpöntön, minä tein samassa ajassa kaksi.
Halusin menestyä erinomaisesti koulussa myös muissa aineissa. Erään kerran ala-asteella sain uskonnon kokeesta viitosen, koska olin ymmärtänyt tehtävänannon väärin.
Isäni sattui olemana välituntivalvojana. Hän käveli luokseni ja haukkui minut päin naamaa kavereideni edessä koulun pihalla. Siinä hetkessä ajattelin, etten koskaan voisi tehdä isääni ylpeäksi.
Teini-iässä aloin kapinoida isääni vastaan. Sain tarpeekseni hänen humalaisesta käytöksestään ja kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Toivoin, että pääsisin sieltä pois.
Huusimme ja riitelimme usein. Minusta tuntui, että vihasimme toisiamme. Ajattelin, ettei isä ainakaan koskaan pitänyt minusta.
Yhteinen arki tuntui helvetilliseltä. Kipuilin tilannetta niin paljon, että sairastuin kahdeksannella luokalla anoreksiaan. En pystynyt hallitsemaan isää, joten rajoitin syömisiäni ja ryhdyin kuntoilemaan. Ehkä rankaisin itseäni siitä, etten mahtanut tilanteelle mitään.
Rippikesänäni olin kuukauden ajan sairaalahoidossa. Silloin isälläni sattui olemaan selvä kausi. Hän soitti minulle sairaalaan ja pahoitteli ensimmäisen kerran sitä, että olin joutunut kärsimään hänen vuokseen. Hänen välittämisensä tuntui hyvältä.
”Isä oli monilapsisen perheen esikoinen, sodanjälkeistä sukupolvea. Ehkä hänkään ei saanut hellyydenosoituksia osakseen.”
En saanut isään kunnollista yhteyttä ehkä koskaan. Olisin kaivannut häneltä hellyyttä, mutta sitä hän ei osannut antaa. Isä oli monilapsisen perheen esikoinen, sodanjälkeistä sukupolvea. Ehkä hänkään ei saanut hellyydenosoituksia osakseen.
Aikuistuttuani hain huomiota ja huolenpitoa miehiltä. Parisuhteeni olivat pitkiä, ja saatoin roikkua niissä kauan, vaikka tunteet olivat kuolleet jo paljon aiemmin. En halunnut olla yksin vaan löysin nopeasti uuden poikaystävän jokaisen eron jälkeen.
Rakastuin miehiin, joilla oli ongelmia. Halusin olla pelastaja. En ollut kyennyt auttamaan isääni, joten yritin onnistua siinä muiden kanssa.
Etsin hyväksyntää, mutta en löytänyt sitä parisuhteistani. Nykyisen puolisoni kanssa opettelin elämään ihan uudenlaisessa parisuhteessa. Tapasimme, kun olin kolmekymppinen.
Hänen kanssaan olen saanut olla juuri tällainen kuin olen: tunteellinen, puhelias ja äänekäskin. Olemme luonteiltamme hyvin erilaisia ja joskus otamme kovasti yhteen. Toisaalta molemmilla on hyvä huumorintaju – se pelastaa paljon.
Olen hakenut hyväksyntää ympäriltäni lähes koko ikäni. Lapsuudestani tuttu riittämättömyyden tunne seurasi mukaani työelämään, kun muutin pääkaupunkiseudulle opintojeni päätyttyä.
Päätin uskaltaa olla oma itseni, mutta aika usein miesvaltaisella alalla vakuutusyhtiöiden esihenkilönä sain kuulla olevani liian räväkkä, äänekäs, nauravainen – joskus jopa liian blondi ja liian pieni. Pohdin, mitä minun pitäisi olla, jotta kelpaisin ja mahtuisin muottiin.
Riittämättömyyden tunteen seurauksena olen palanut joitakin kertoja loppuun. Olen halunnut tehdä työni täydellisesti ja auttaa muitakin. En osannut ikinä antaa itselleni löysää.
”Viime vuosina olen yrittänyt päästää irti liiallisesta kiltteydestä. Enää en repeä ihan joka suuntaan.”
Vasta 45 vuotta täytettyäni minussa heräsi ajatus, ettei minun tarvitse pohtia mitä muut minusta ajattelevat.
En osaa selittää, miksi se kirkastui mieleeni juuri silloin. Ehkä ajatusmaailman muutos liittyy lähestyviin vaihdevuosiin ja hormonitoiminnan mullistuksiin.
Viime vuosina olen yrittänyt päästää irti myös liiallisesta kiltteydestä. Voimakas auttamisenhalu on ollut taakkani – aina jos joku kaukainenkin sukulainen on hädässä, olen saattanut kiiruhtaa toiselle puolelle maata. Enää en repeä ihan joka suuntaan.
Opiskeluaikoinani isä joskus soitti minulle selvin päin ja pyysi anteeksi – ja minä annoin. Samalla sanoin, että unohtaa en voi.
Joskus ihmiset, joille olen kertonut lapsuudestani ovat ihmetelleet, miten kykenin anteeksiantoon. Mutta mitä muutakaan voisin, kun hän pyysi sitä vilpittömästi täydestä sydämestään? Toinen vaihtoehto olisi elää katkeruudessa ja lillua siinä loputtomiin.
Olen pohtinut paljon anteeksiantoa ja katkeruutta terapiassa, jossa olen käynyt paitsi nuorena, myös aikuisiällä eri elämänvaiheissa. Vuosin varrella olen kärsinyt useasta masennusjaksoista.
Minulle asioiden läpikäyminen ammattilaisen kanssa on ollut tärkein tie toipumiseen. Tiedän, että suvussamme on ollut tapana pysyä hiljaa monista vaikeista asioista. Minä olen halunnut murtaa vaikenemisen kulttuurin.
Terapian ansiosta olen oppinut, ettei isäni käytös ollut minun syyni tai vastuullani. Hän oli sairas eikä osannut ottaa vastaan apua.
Olen oppinut armollisemmaksi. Tuntuu todella vapauttavalta, ettei minun tarvitse olla enää vihainen.
Kipeistä muistoista huolimatta olen saanut paljon voimaa myös minun ja isän yhteisistä hyvistä hetkistä. Hän oli huumorintajuinen ja hyvin musikaalinen. Isä oli ykköstenori isossa mieskuorossa. He harjoittelivat usein meillä kotona, ja minä nautin heidän kuuntelustaan.
Isäni oli mitä oli, mutta rakastin häntä silti. Hän sairastui Alzheimerin tautiin vuosia sitten ja menehtyi marraskuussa 2021. En koskaan ehtinyt juttelemaan hänen kanssaan siitä, että minusta tuntui, etten kelvannut hänelle. Me emme osanneet keskustella kipeistä asioista.
Isäpuoleni, joka tuli elämääni ollessani parikymppinen, oli minulle erittäin läheinen. Hän kuoli vain pari vuotta aiemmin, joten menetin lopulta molemmat isät.
Kun isäni hoitokodista soitettiin keskellä yötä tieto hänen menehtymisestään, tunsin aluksi suurta rauhaa. Ajattelin, että hän pääsi vihdoin vapaaksi. Pian sen jälkeen tuli suru siitä, että hän oli poissa.
Isän hautajaiset olivat minulle yllättävän kova paikka. En saanut arkun äärellä sanaa suustani, vaikka olin etukäteen pohtinut, mitä hänelle lausuisin.
”Kun poikani syntyi, isäni oli iloinen ja ylpeä. Jostain syystä se oli minullekin tärkeää: että pystyin antamaan hänelle miespuolisen perillisen.”
Suvussamme on paljon tyttöjä, joten minulle oli suuri yllätys, kun puolisoni kanssa saimme pojan. Hän on nyt yläkouluikäinen.
Isäni muistisairaus oli pojan syntymän aikoihin edennyt jo melko pitkälle, mutta muistan hänen olleen iloinen ja ylpeä. Jostain syystä se oli minullekin tärkeää: että pystyin antamaan hänelle miespuolisen perillisen.
Olen halunnut olla hyvin erilainen vanhempi kuin isäni oli. Halaan poikaani usein ja sanon rakastavani häntä. Puhumme asioista avoimesti, vaikka teinin kanssa se ei aina olekaan ihan yksinkertaista.
Vanhempani patistivat minua yliopisto-opintoihin ja akateemiselle uralle. Minä en aio kasata pojalleni paineita.
Hän saa tehdä omat valintansa, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Hänen ei koskaan tarvitse pelätä, ettei hän riittäisi minulle.
