Elina muokkaa muistisairaan äidin käsitöistä taidetta: ”Käsitöiden kautta löysin uudestaan ihmisen, joka äiti oli ennen sairastumistaan”

”Äidin ompelemat pussukat kaunistavat arkeani. Pidän laukussani aina vähintään yhtä värikkäistä tilkuista koottua pussukkaa, jossa kuljetan käsitöitä, nenäliinoja tai mitä milloinkin.

Pussukat eivät lopu ihan heti kesken, sillä äiti ompeli niitä elämänsä aikana valtavasti. Olen valinnut niistä käyttöön kauneimmat. Ne tuovat minulle päivittäin valtavasti iloa.

Äidin käsityöt ovat olleet lapsuudesta asti osa elämääni, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen ymmärsin, miten tärkeitä ne ovat minulle.

Olen säästänyt monta laatikollista äidin tilkkutöitä, keskeneräisiä ompeluksia, leikattuja sydämiä ja tilkkusilppua. Ne kertovat taitavasta ja tuotteliaasta tilkkutyöharrastajasta, mutta myös siitä, miten yli kaksitoista vuotta edennyt Alzheimerin tauti muutti äitiä ja hänen käsitöitään.

Käsityöt ja äidin hoivakodissa kirjoittamat muistikirjat ovat se, mitä hänestä jäi jäljelle.

Kun äiti kuoli tammikuun lopussa 2023, säilöin muistikirjat kotimme ullakolle, jonne olin jo vuosia aiemmin jemmannut äidin käsityöt lapsuudenkodistamme. En voinut heittää niitä pois. Niissä on yhden ihmisen elämäntyö.

Käsityöihmisenä ajattelin, että ehkä voin jatkaa äidin töitä. Ehkä voin antaa niitä jollekin.

Toisinaan avasin laatikoita ja yritin käydä läpi käsitöitä ja muistikirjoja, mutta se teki liian ki­peää. Katselin tilkkuja, luin sivuja muistikirjoista, itkin ja surin, mutta en pystynyt työstämään niitä.

Olin tehnyt surutyötä vuosia ja hyvästellyt äitini hänen sairausvuosinaan, mutta ikävä oli silti suuri.

Ajan myötä olo helpottuu. Jonain päivänä tulee hetki, kun huomaa, että onkin käsitellyt asian ja sen kanssa pystyy elämään.

Minulle se hetki koitti, kun pystyin katsomaan äidin tilkkutöitä ja lukemaan hänen tekstejään, ja päätin koota niistä näyttelyn.

Näyttelyn kokoaminen oli tapani käsitellä äidin sairautta ja muistella, miten Alzheimerin tauti eteni. Samalla sain pohtia, mitä jäi jäljelle, kun minulle tuttu ihminen oli jo hävinnyt.

Äidin käsityöt auttoivat minua käsittelemään surua, mutta myös muistelemaan iloista Karjalan evakkoa, joka hän oli. Käsityöt ovat täynnä hyviä muistoja äidistä. Niiden kautta olen löytänyt uudestaan sen ihmisen, joka äiti oli ennen sairastumistaan. Hänen käsityönsä tuovat minulle lohtua ja iloa.

Perin kiinnostuksen käsitöihin vanhemmiltani. Lapsuudenkodissani arvostettiin käsillä tekemistä. Askartelimme ja ompelimme yhdessä esimerkiksi kaikki joulukoristeet.

Äiti oli innokas ompelija, ja vähän ennen jäämistään eläkkeelle hän kiinnostui tilkkutöistä. Hän opetteli uusia tilkkutyötekniikoita ja osallistui tilkkutyöryhmän tapaamisiin, tapahtumiin ja näyttelyihin.

Äiti ompeli tilkuista pussukoita, kasseja, liinoja ja tyynynpäällisiä. Sydän oli hänelle erityinen aihe: hän ompeli ja täytti erivärisiä sydämiä. Joihinkin töihin hän kirjoi linnunsilmäkukan, kirjontapiston, joka oli hänen tapansa nimikoida työt.

Äiti keräsi kankaita, kierrätti ja käytti kaikki pienetkin tilkut ja palaset vanhoista vaatteista ja muista tekstiileistä. Hän lajitteli ja järjesteli leikkaamansa tilkut tarkoin värien mukaan.

Tilkkutöitä syntyi valtava määrä, ja äiti lahjoitti niitä ystävilleen. Nyt minulla on niitä varastossa viisi laatikollista.

Äidin rakkain työväline, Bernina-ompelukone vuodelta 1969, toimii yhä.

Sairauden edetessä keräily lisääntyi. Äidillä oli tapana poimia luonnosta ja kaduilta mukaansa kaikkea kaunista: linnunsulkia, keppejä, kaarnanpalasia, ampiaisenpesiä, ruostuneita nauloja, syksyn värikkäitä lehtiä – mitä vain, mikä oli hänen silmissään kaunista.

Hän keräsi myös kankaita, suunnitteli uusia käsitöitä, leikkasi sydämiä, silppusi kangasta, palmikoi kangassuikaleita ja kirjoitti muistilappuja. Lapuille hän kirjasi asioita, joita hän näki ikkunasta, asioita, joita piti hankkia tai jotka kummastuttivat tai ärsyttivät häntä.

Äiti ja minä kävimme yhdessä kävelyillä. Silloin äiti halasi puita, nautti väreistä ja luonnon kauneudesta. Samalla hän keräsi kätensä ja taskunsa täytteen keppejä, lehtiä ja kiviä.

Lopulta äiti keräsi ihan kaikkea ja täytti niillä huoneensa niin, ettei siellä mahtunut kulkemaan. Lattialla oli vain pieni käytävä, eikä oveakaan saanut kokonaan auki.

Aika ajoin tyhjensin ruokapakkaukset ja tyhjät pahvilaatikot jätesäkkeihin ja vein ne pois tehdäkseni äidille tilaa. Huomasin, että joka kerta pahoitin äitini mielen.

Hoivakotiin äiti muutti vuoden 2018 kesäkuussa. Veimme hänelle sinne tilkkuja, lankoja, tilkkutyökirjoja, valokuvia, tyhjiä muistikirjoja ja puukyniä. Neulaa ja saksia ei hoivakodin asukkaille saanut antaa.

Jossain vaiheessa keskustelu äidin kanssa kävi hankalaksi. Kuulolaite oli aina hukassa, ja kun hän ei enää kuullut, sanat ja ymmärrys katosivat.

Käsillä tekemisen tarve säilyi: äiti pyöritteli kaikki paperiservietit, nenäliinat ja wc-paperin pieniksi kääröiksi ja teki niihin solmuja.

Muistikirjoista ja värikynistä tuli äidille tärkeitä. Kun hän ei voinut enää käyttää neulaa ja lankaa, hän alkoi kirjoittaa ja käyttää värejä teksteissään.

Ensimmäinen muistikirja oli hänen ystävänsä, jolle hän jutteli. Äiti toivotti hyvää yötä, kertoi menevänsä syömään, olevansa sekaisin, hakevansa paremman kynän, olevansa hiljaa.

Sairastumisen alkuaikoina äiti käsitteli kirjoituksissaan myös sairautta. ”Taas menivät, nämä kaksi päivää huomamaatta! Mitä tehden? Missä käyden? Voi hitto, kun pelottaa tulevat”, äiti kirjoitti vuonna 2010.

Kirjoittaminen loppui, kun äiti kirjoitteli seinään. Silloin hoivakodin henkilökunta otti häneltä kynät pois.

Minun käsitöitäni äidin käsityöt ja muistikirjat ovat inspiroineet. Olen kirjonut yhden sivun äidin sairaudenaikaisesta muistikirjasta.

Kirjotusta sivusta tuli hieno. Siinä on äidin piirtämä sydän ja värit hänen kirjoituksensa mukaan. Toistaiseksi olen tehnyt vain sen yhden, mutta ehkä myöhemmin kirjon lisää äidin sivuja.

Kirjonta on yksi lempitekniikoistani, johon hurahdin kymmenisen vuotta sitten. Jotain innostuksestani ja kirjomisen määrästä kertoo se, että sormeni ovat neulan kovettamat.

Nuorempana en tykännyt kirjoa, koska se oli niin hidasta ja tarkkaa. Isotätini ja mummini kirjoivat kirjontaliinoja, joiden nurja puoli oli yhtä säntillinen kuin oikeakin. En pitänyt siitä. Kun ikää tuli enemmän enkä tuntenut enää painetta tekemisestä, kirjominen alkoikin kiinnostaa.

Nautin kovasti kaikenlaisesta kirjomisesta, onpa se sitten parsimista, korjaamista, paikkaamista tai vaikkapa japanilaista sashiko- tai boro-tekniikkaa. En mieti aihetta vaan tunnelmaa ja värejä, joista lähden liikkeelle.

Kirjominen on myös rauhoittavaa ja terapeuttista. Sen avulla pääsen flow-tilaan. Nyt muistan sen ansiosta myös äitiä.

En tiedä vielä, mitä teen kaikilla äidiltä jääneillä käsitöillä ja tilkuilla. Ehkä jatkan joitakin keskeneräisiä töitä. Ehkä kirjon niitä yhteen.

Osa äidin tilkuista ja sydämistä kulkee mukana vaatteissani. Ystäväni ompeli minulle mekon, johon tuli äidin leikkaamia kauniita tilkkuja.

Ystävä oli kätkenyt mekon toiseen taskuun äidin tekemän sinisen samettisydämen. Saan koskettaa sitä aina, kun laitan käteni taskuun.

Mustaan neulepaitaani olen neulonut kiinni äidin tekemiä sydämiä, ja tunikaan ompelin hänen leikkaaminaan tilkkuja. Minulle ne eivät ole vain materiaa, vaan kauniita ja hauskoja muistoja äidistä.

Äitini oli ylpeä käsitöistään ja hänellä oli tapana antaa niitä eteenpäin. Hän lahjoitti niitä muun muassa lasteni harrastuksiin arpajaispalkinnoksi. Olemme siskoni kanssa jatkaneet äidin perintöä ja jakaneet hänen käsitöitään ja tilkkujaan.

Kun täytin 50 vuotta, lähetin ystävilleni kutsukorttien sijaan nauhat, joihin jokaiseen ompelin 50 äidin sydäntä. Sydämiä on edelleen jäljellä laatikollinen. Ne jatkavat jossain muodossa elämäänsä ja kuljettavat äidin tarinaa mukanaan.

Kun nyt katson tilkkutöitä ja muistikirjoja, näen niissä kauneuden ja värit, jotka olivat äidilleni tärkeitä. Uskon, että kauneuden luominen ja vaaliminen voivat säilyä silloinkin, kun kaikki muu on jo kadonnut.”