Eikö liikunnan harrastaminen huvita? Nelikymppinen Laura keksi keinot motivoida itsensä liikkeelle

”Koulun joukkuepeleissä vallitsi jengimeininki. Kapteenit olivat joka kerta samoja, luontaisesti liikunnallisia tyttöjä, jotka saivat valita yksitellen väkeä joukkueeseensa. Minä olin aina toiseksi viimeinen.

Kamalin muistoni liittyy yläasteen liikunnanopettajaan. Hän kehotti kaikkia tyttöjä laskemaan housut, jotta hän näki, onko jollain oikeasti kuukautiset eikä kukaan lintsaa uinnista. Myöhemmin olen tajunnut, miten väkivaltaista se oli. Kouluaikojen jälkeen en uskaltanut kymmeneen vuoteen uimahalliin.

Olen vihannut liikuntaa aina. En ole koskaan kokenut identiteettiäni liikunnalliseksi, vaikka pelasin pienestä asti tennistä. Isäni oli ollut aina innokas pelaaja, ja hänelle oli tärkeää laittaa kentälle lapsensakin. Vanhempani työnsivät minua muutenkin aktiivisesti liikunnan pariin, mutta se ei tuntunut koskaan omalta jutulta.

Liikkumiseen liittyvät muistoni ja kokemukseni liittyvät enimmäkseen suoriutumiseen ja miellyttämiseen, pyrkimykseen kelvata. En syytä siitä ketään muuta. Sehän on liikunnan ihanne – pitää osata ja pärjätä. Yritin kyllä, mutta tunsin aina olevani vääränlainen. En ollut hyvä missään lajissa. Liikunnan tilat pelottivat minua. Niissä oli usein paljon epämiellyttäviä ääniä, kirkkaita värejä ja liikaa ihmisiä.

Liikkumisen iloa koin eniten leikissä, jossa ei ollut aikuisten sääntöjä. Nautin nuorena myös pyöräilystä ja luistelusta, mutta ne eivät mielestäni olleetkaan varsinaista liikuntaa. Lapsuudenkotini sijaitsi luistelukentän vieressä, ja sinne sain mennä vapaasti luistelemaan kavereiden kanssa. Se ei ollut suorittamista, se oli vain hauskaa.

Minusta ei kuitenkaan koskaan tullut ihmistä, joka nauttii liikunnasta ja tuntee liikunnan iloa. Tennis jäi ylioppilaskirjoitusten aikoihin, enkä ole sen jälkeen juuri tarttunut mailaan. Vuosien varrella olen käynyt satunnaisilla jumppatunneilla ja joogan viikonloppukurssilla, mutta liikkuja – sellaiseksi en ole itseäni kokenut koskaan.

Pari vuotta sitten havahduin siihen, että olen nelikymppinen kahden pienen lapsen äiti, jonka kehossa on kaikenlaisia kolotuksia. En enää jaksanut samalla tavalla kuin ennen.

Halusin jaksaa kantaa kaksivuotiaani kolmanteen kerrokseen ilman, että olen aivan hiki hatussa. Lantionpohjan lihaksia en löytänyt, vaikka yritin – mutta tajusin, että pissaan housuun, kun teen vatsalihaksia. Se oli voimakas signaali siitä, että kehoni romahtaa. Luulen, että siihen liittyi myös kuolemanpelkoa – en enää pysty hallitsemaan eritteitäni.

Tajusin, että minun pitää alkaa tehdä jotain, ja se jotain on liikkuminen. Ymmärsin, ettei ratkaisu ole se, että ostan esimerkiksi juoksukouluohjelman, sillä tiedän kokemuksesta, miten siinä käy: jaksan pari päivää, kunnes kiinnostus lopahtaa.

Sen sijaan päätin ryhtyä kirjoittamaan liikunnasta, koska kirjoittaminen on minulle luontaista ja mielekästä. Ajattelin, että projekti myös pakottaa minut liikkumaan jollakin tavalla.

Tuoreessa Antiliikkuja-kirjassani kuvaan noin puolentoista vuoden ajanjaksoa elämästäni. Se ei ole sankaritarina, jossa liikunnan vihaajasta tulee superliikkuja. Matkani jatkuu edelleen.

Aloitin ostamalla kuntosalikortin, sillä kynnys siihen tuntui kohtalaisen matalalta. Tavoitteeni oli päästä osalliseksi tämän ajan ydinkokemuksesta. Kuntosaliharjoittelu on suomalaisten toiseksi suosituin liikuntalaji kävelyn jälkeen, ja viime vuosina kuntosalit ovat vallanneet tilaa kaupungeista. Meidän kaupunginosassamme vanha pankki on nykyisin punttis. Se on nyt valuuttaa, eikä kenellekään jää epäselväksi, mitä jokaisen pitäisi tehdä.

Kävin kuntosalilla kerran viikossa ja kokeilin samalla erilaisia ryhmäliikuntatunteja. Salin merkitsin kalenteriin joka maanantaille, ja piipahdin siellä matkalla päiväkodilta töihin. En rehkinyt vaan liikuin itseäni kuunnellen. Minulla ei olisi varaa väsähtää, sillä kotona odottaisivat perheen tarpeet. En voisi jäädä lepäämään treenin jälkeen.

Lämmittelin viisi minuuttia, kävin läpi ohjauksessa neuvotut kuusi laitetta ja latasin niihin juuri sellaiset painot, jotka silloin tuntuivat mukavilta. Lopuksi tein shindovenytyksiä.

Tärkeää oli myös se, mitä tapahtui harjoittelun jälkeen: valmistauduin päivään rauhassa pukuhuoneessa, kävin saunassa ja levitin kasvoilleni voiteen. Ajattelin, että salikäynti tarkoittaa aikaa, jolloin saan keskittyä vain itseeni. Silloin minun ei tarvitse hoitaa ketään muuta.

Sain kuntosaliharjoittelusta hyviä ja huonoja kokemuksia: Se auttoi jaksamaan lasten kanssa ja olemaan vähemmän puhelimella. Salipäivinä työt sujuivat jouhevammin. Minulle tuli voimakkaampi ja ryhdikkäämpi olo. Toisaalta polvi tuli niin kipeäksi, etten pystynyt kulkemaan portaissa moneen viikkoon. Päätin suhtautua siihen oppimiskokemuksena ja vähensin painoja entisestään sitten, kun taas uskalsin palata salille.

Kuntosaliharjoitteluun ja ryhmäliikuntaan liittyy paljon oletuksia. Huomasin, että missään ei kerrottu, minkälaisissa vaatteissa voisin treenata. Opasteita ei löytynyt lainkaan. Kuntosaliohjauksessa personal trainer ei kysynyt minulta mitään vaan oletti suoraan, että tavoitteeni olisi lisätä painoja ja kehittyä nopeasti. Oivalsin, ettei missään huomioitu erilaisia kehoja ja liikkujia – aivan kuten ei lapsuudessakaan.

Ilmiö toistuu yhteiskunnallisessa puheessa. Ihmisiä, jotka eivät harrasta mitään liikuntalajia säännöllisesti, kutsutaan liikkumattomiksi. Liikunnalliset taas saavat toistuvasti valistaa muita siitä, miten muiden kuuluisi homma hoitaa sen sijaan, että nähtäisiin, että mehän olemme liikkujia kaikki omalla tavallamme.

Moni tunnisti kokemukseni. Puhuin projektini aikana liikunnasta melkein kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Moni tuttu kertoi, miten hekään ”eivät liiku lainkaan”. Samaan hengenvetoon he kertoivat, kuinka nauttivat tanssista tai joogasta tai käyvät uimahallissa lasten kanssa. Mitään niistä he eivät laskeneet liikunnaksi. Olisi pitänyt juosta vähintään puolimaraton tai ainakin kehittyä koko ajan.

Liikuntaan ja liikkumiseen liittyy paljon puhetta kelvottomuudesta. Liikkumattomia ihmisiä pidetään yhteiskunnalle kelvottomina ja laiskoina. Puhe on sellaista, että ihmisen pitää vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni ja korjata itsensä vaivoista vapaaksi. Lihavien pitäisi liikkua, mutta liikuntapaikoilla he saattavat jopa kuulla kommentteja kehoistaan. Arkojen pitäisi muuttua rohkeiksi. Jos ihminen valittaa, ettei osaa, pysty tai uskalla, harvemmin kukaan kysyy, miksi.

Vai pitäisikö minunkin vain reipastua? Kokeilla padelia tai mennä koripalloharjoituksiin?

Ajatus kylmäsi minua, sillä hädin tuskin sain mentyä kuntosalille. Ajattelin, että kirjoittaminen olisi rohkaissut minut monipuolisempiin kokeiluihin. Liikunnan tutkiminen muutti kyllä paljon, mutta eri asioita kuin alun perin ajattelin.

Koin pitkään olevani liikkumaton, vaikka kävelin, pyöräilin ja voimailin kantaessani ja nostellessani lapsia. Tämä kaikki ei luonut minulle liikkujan identiteettiä, jolloin ajattelin olevani kelvoton mihinkään liikunnalliseen. Olin joku, jonka piti kiertää kaukaa kentät ja hallit.

Oivalsin, että kävely töihin, pyöräily kauppaan ja kaikki arkinen ponnistelu ovat liikkumista nekin. Ne vain pitäisi tehdä entistä paremmin mahdollisiksi ja suunnitella esimerkiksi asuinalueet niin, että omin voimin liikkuminen olisi mielekkäin tapa mennä.

Kokeiluni myötä tajusin, miten isoja, näkymättömiä esteitä liikkumattomuuden eteen kasataan, ja miten paljon liikkumiseen liittyy ympäristön ja yhteiskunnan odotuksia.

Asiantuntija toisensa jälkeen puhuu samoista asioista: liikkumattomuus on kansanterveydellinen ongelma, ja kaikkien pitäisi lisätä liikkumista – niin kuin se olisi hyvinkin yksinkertaista. Samalla unohtuu, miten kapea on liikkuvan ihmisen kuvasto: hän näyttää hoikalta, urheilulliselta ja terveeltä. Normittaminen alkaa jo lapsena harrastuksissa.

Liikunnan harrastaminen vaatii rahaa, terveyttä ja aikaa. Tiedetään, että Suomessakin varakkaimmissa perheissä harrastetaan eniten. Lapsiperheköyhyys lisääntyy, joten erot liikkumisen välillä kasvavat entisestään.

Ennen ajattelin, että tarvitsen suhteen liikuntaan, mutta tarvitsinkin suhteen kehooni. Minulla oli ollut pää, jota hoidan, ja loppuosa oli vain roikkunut mukana

. Oli iso juttu opetella kuuntelemaan, mitä kehoni kertoo minulle. Tajusin, etten niinkään tarvitse tarkkoja ohjeita siitä, miten minun täytyy itseäni liikuttaa. Suorittamisen kyllä osasin, mutta minun täytyi oppia

huomioiman tarpeitani. Tarvitsenko voimaharjoitusta vai venytystä? Mikä kohta kaipaa tänään huomiota?

Itseruoskintani väheni. Sain suhteen kehooni ja ymmärsin, että kelpaan. Fysioterapeutti opetti minulle, mitä lantionpohjan lihakset ovat ja miten ne toimivat. Sain käsityksen siitä, miltä kehoni tuntuu ja miten se liikkuu, kun jokin lihas jännittyy.

En enää ajattele, jääkö liikunta osaksi elämääni vai ei. Olen liikkuva ihminen ja voin tehdä asioita, joita minun tekee mieli. Voin soutaa kotona hetken soutulaitteella tai tehdä vähän tai chitä, sillä siitä tulee virkeämpi ja ryhdikkäämpi olo. Voin katsella työväenopiston valikoimasta, millaiset kurssit kiinnostaisivat minua. Ehkä vielä uskallan osallistua uinnin alkeiskurssille.

Askeleeni ovat pieniä, mutta minulle turvallisia. Olen hyväksynyt sen, ettei minusta tule iloista joukkueurheilijaa, enkä haluakaan muuttua sellaiseksi. Ehkä haluan vielä joskus nostaa todella raskaita painoja. Ajatus houkuttelee. Tutkimus itseni ja kehoni kanssa jatkuu.”