Yritin marraskuussa ehdottaa perheen nuorille, että entäs jos ei tänä jouluna tuotaisikaan sisälle kunnon kuusta, vaan pöytäkuusi tai jopa jokin moderni käkkyrä, jonka oksat kantaisivat kevyet koristeet. Vastalausemyrsky oli sitä luokkaa, että tajusin heti sohaisseeni johonkin heille pyhään.
Perheen joulukonservatiivit saakoot, mitä haluavat. Meille tulee siis tuttuun tapaan parimetrinen kuusi, jonka sisään ja etenkin jalkaan saaminen on oma operaationsa ja pois vieminen varisevine neulasineen jälleen omansa. Siinä välissä se saa roikottaa kymmenet koristeet, joita on kerätty vuosien varrella perheen yhteisiltä reissuilta ja saatu lahjaksi. Rakkaimmat ovat kirkkaankeltainen New Yorkin taksi ja lasinen Lontoon kaksikerrosbussi – ja tietysti myös tyttärien päiväkodissa askartelemat lankatontut.
Pakko myöntää, että äidin sydäntä salaa myös lämmittää tämä käyty keskustelu. Lapsuudenkodin jouluperinteet tuntuvat aikuisuuden kynnyksellä turvallisilta ja ohittamattomilta.
Joulukuusen asema suomalaiskotien tunnelmanluojana ei tunnu horjuvan, vaikka joku muukin sitä yrittäisi satunnaisesti horjuttaa. Tänäkin jouluna aito kuusi kannetaan 1,5 miljoonaan suomalaiskotiin. Ja oksille ripustetaan ne tutut matkamuistot ja päiväkotiaskartelut – vaikka perheen minimalisteilla olisi ollut aivan toisenlainen suunnitelma.
Aatonaattoiltana koti on siivottu, vastapaistetut laatikot höyryävät keittiössä, Sylvian joululaulu soi. Istahdan nojatuoliin, ja katse kiertää huoneen. Siinä se on: kuusi kaikessa komeudessaan, joulun tuoja. Variskoon vain.
