Toimittaja testasi digipaastoa ja yllättyi, kuinka vaikeaa härpäkkeistä irtautuminen oli: ”Miten tämä voi olla näin vaikeaa?”

Kapea metsätie johtaa kohti niemenkärkeä. Mieleni alkaa rauhoittua jo autossa, koska tiedän, että olen saapumassa suosikkipaikkaani. Olen viettänyt mökillämme kesät ja joulut lapsesta asti. Täällä saan palata perusasioiden äärelle. Ei turhia härpäkkeitä, kuten juoksevaa vettä, sisävessaa ja suihkua.

Tällä kertaa olen päättänyt maksimoida hyvinvointivaikutukset pyhittämällä neljän päivän mökillä olon digipaastolle. En aio koskeakaan puhelimeen enkä tv:n kaukosäätimeen. Läppärin olen jättänyt kotiin ja radion kuuntelun sijaan aion syventyä paksuun romaaniin.

Itseni tuntien tiedän, etten pysty tahdonvoimalla rajaamaan somen käyttöäni. Mökille päästyäni sammutankin ensi töikseni älyluurista virran ja jätän sen repun pohjalle. Muistutan itseäni siitä, että lähimmäiseni tietävät digipaastostani ja että sähköpostissa päivystää automaattinen vastausviesti. Kukaan ei nyt kaipaa eikä tarvitse minua.

Digipaasto on tarpeen, sillä vietän työni vuoksi suurimman osan päivistä läppärillä ja puhelimella. Kävelylläkin kuuntelen usein podcastia, iltaisin tuijotan liian paljon somevirtaa tai tv:tä.

Olen havahtunut siihen, että vallitseva olotilani on kiireen tunne, vaikka oikeasti ei ole kiire mihinkään. Olen varma, että älypuhelin on sisäisen hälytystilan alku ja juuri. Vaikka aloitan aamuni ilman puhelinta ja vietän päivittäisen läsnäolohetken meditoiden, en ole yhtään sen immuunimpi somen koukuttaville dopamiinipiikeille kuin muutkaan.

Tiedostan selvästi, että mitä enemmän vietän aikaa puhelimella, sitä vähemmän olen läsnä elämässä. On siis aika palauttaa somevirtaan kadonnut keskittymiskyky ja mielenrauha.

Vedän villasukat ja crocsit jalkaan ja asetun mukavasti pihakeinuun kirjan ja kahvikupillisen kanssa. Koivunlehdet havisevat tuulessa, linnut visertävät ja virta solisee. Miten täydelliset olosuhteet uppoutua tarinaan!

Jo ensimmäisellä sivulla huomaan, että tavaan samaa lausetta yhä uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni sinkoilevat muihin asioihin: Tästä hetkestä saisi täydellisen kuvan Instaan… Muistinko kastella kukat? Onkohan juttuideaani jo palattu?

Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Mieleeni muistuu Duodecimin artikkeli, jossa kerrottiin, että ADHD:n eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön ilmaantuvuus koko väestössä kaksinkertaistui koronapandemian aikana. Silloin digilaitteiden käyttö kasvoi hurjasti etätöiden myötä ja vapaa-ajan harrastusten kaventuessa.

Digipaaston ensimmäinen havaintoni onkin, miten ympäröivä hiljaisuus paljastaa väistämättä pään sisäisen äänimaailman. Digilaitteiden ääressä omaa ajatuskohinaa ei vain huomaa ja samalla sitä kasvattaa ärsyketulvalla. Kun digitaalinen ärsyketulva yhtäkkiä katoaa, mielen levottomuus voi yllättää. Hiljaisuuteen perehtynyt tutkija Outi Ampuja kehottaakin aloittamaan hiljaisuuteen totuttelun tekemisen avulla.

– Kannattaa tehdä sitä, mikä itseä kiinnostaa: lämmittää sauna, kerätä kukkia, kalastaa, marjastaa, sienestää, patikoida… Tai seurata vaikka lintujen ja muurahaisten puuhailua, Ampuja neuvoo.

Hän muistuttaa, ettei hiljaisuus tarkoita äänten poissaoloa, vaan useimmille suomalaisille se tarkoittaa rauhallisia luonnonääniä: lintujen laulua, tuulen suhinaa, puunlehtien kahinaa ja aaltojen liplatusta.

– Kesämökki on tärkeä hiljaisuuden paikka monelle. Veikkaisin, että aika monille yksi tärkeimmistä syistä mennä mökille on se, että saa nauttia luonnonäänistä.

Digipaaston aikana voi esimerkiksi keskittyä seuraamaan, miten äänimaisemat vaihtelevat vuorokaudenajan mukaan, Ampuja vinkkaa.

Lähden soutelemaan järvelle. Ajatuksia virtaa yhä mieleeni, mutta tunnen, miten luonnonrauha tyynnyttää oloani. Hauki polskahtaa kaislikossa, ja samassa olen itsekin tässä hetkessä.

Liu’un veneellä järvenpintaa ja sen sijaan, että kokisin hetken puhelimen kameran kautta, olen täydellisesti osa tätä hetkeä. Huomaan kuikkapesueen lipuvan kohti rantaa ja kalalokin syöksyvän veteen saaliin perässä. Miten paljon ympärilläni tapahtuukaan!

Oivallan ilokseni, että kiireen tunne on kadonnut. Se tapahtui yksinkertaisesti suostumalla kokemaan täysin tämä hetki.

Luonnon tasapainottava vaikutus toimii ihmeellisen nopeasti, sanoo Outi Ampuja.

– Jo 5–7 minuutin oleskelu rauhallisessa luonnossa laskee sykettä ja verenpainetta. Luonnonäänien kuuntelu rauhoittaa elimistöä, nopeuttaa stressistä elpymistä ja voi olla hyvä keino pohtia tai vahvistaa omaa luontosuhdetta, hän sanoo.

Kaupungissa altistumme huomaamattamme ympäristömelulle, jonka haittavaikutusten lista on pitkä, tietää aiheeseen perehtynyt Ampuja.

– Esimerkiksi altistuminen jatkuvalle, riskirajat ylittävälle liikenteen melulle voi aiheuttaa stressiä, heikentää immuniteettijärjestelmää ja lähimuistia sekä lisätä diabeteksen ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Olemme sopeutuvaisia ja pärjäämme siellä, mutta ihmislaji on kehittynyt luonnontilaisessa ääniympäristössä. Siksi emme aina voi melussa hyvin.

Hiljaisuus sen sijaan on voimavara, koska se ei vaadi ärsykkeisiin reagoimista, Ampuja lisää.

– Hiljaisuus on ennakkoehto syvälliseen ja luovaan ajatteluun. Aivoille joutokäynti on hyvin hedelmällistä, ja luonnossa haahuillessa voi nousta mieleen luovia ajatuksia.

Tämän huomaan jo toisena digipaastoni päivänä. Kun en täytä itseäni somevirralla, alan kuulla paremmin omaa sisintäni, unelmiani ja tarpeitani. Hiljaisuus kirkastaa sen, mikä minulle on juuri nyt tärkeintä. Ja se on jotain hyvin yksinkertaista.

Lämmitän saunan ja käyn uimassa kesäsateessa. Katselen linnunpönttöön eestaas lentävää äitilintua. Lasken kedon kukkien terälehtiä, ja kaikissa eri kukissa niitä on viisi! Löydän ihmeellisiä kuvioita pilvistä. Kävelen paljain jaloin ja katselen pikkukaloja laiturilta.

Saan mökillä myös paljon aikaan: siivoan saunan eteisen ja ulkohuussin, vaihdan lakanat, kerään kukkakimpun ja jatkan lukemista – tällä kertaa jo paremmalla keskittymiskyvyllä.

Näin kuuluisikin elää, ajattelen. Mieli tyynenä, kädet arjen askareissa. Tekemässä kaikkea muuta kuin selaamassa kuvia muiden elämästä.

Yhtä oikeaa tapaa viettää digidetoxia ei ole, muistuttaa Outi Ampuja. Tärkeintä on se, että nauttii hiljaisuudesta itselle sopivalla tavalla ja ettei ota digipaastoa ja hiljaisuudesta nauttimista stressiä lisäävänä suorituksena.

Itse en kaipaa digilaitteita neljän päivän aikana – päinvastoin. Mielessäni käy ajatus: kunpa en tarvitsisi koko luuria enää ikinä. Tv:n tarjontakaan ei houkuta, kun silmäni ovat avautuneet avaran luonnon ohjelmanumeroille.

Tuntuu lohdulliselta, miten nopeasti älylaitteista kuormittunut mieli voi palautua. Itselläni jo kaksi päivää ilman puhelinta riitti palauttamaan kadonneen mielenrauhan, neljässä päivässä en enää puhelinta kaivannutkaan.

Kun lopulta digipaaston päätyttyä avaan puhelimen ja somevirta lävähtää taas silmilleni, tuntuu, kuin olisin avannut tyhjänpäiväisen mainoskanavan. Minulla ei ole enää pienintäkään mielenkiintoa käyttää aikaani sen selaamiseen, joten suljen sovelluksen saman tien.

Tahdon pitkittää mökiltä saamaani mielenrauhaa ja yhteyden tunnetta itseeni ja ympäristööni. Vaikka olen taas kaupungissa, voin täälläkin valita, mihin keskityn. Haluan kääntää katseeni puihin, lintuihin ja muihin ihmisiin – tähän ohikiitävään elämään ympärilläni.