Maanviljelijäisäni jää eläkkeelle, eikä kukaan meistä jatka hänen työtään – se saa minutkin tuntemaan haikeutta
Aito maaseutu on nurkan takana, ja se on osa Christoffer Strandberginkin sielunmaisemaa. ”Isä tuntee jokaisen pellon kuin omat taskunsa. Tiedän, että aikanaan on outoa nähdä joku muu viljelemässä isälle kuulunutta maata”, hän kirjoittaa Kotivinkin kolumnissa.
On niitä, jotka asuvat ”maalla” ja niitä, jotka myös elävät maaseudusta. Itse kuuluun edellä mainittuihin, vaikka omakotitaloni sijaitseekin maalaiskunnassa. Helsingin keskustaan on vain 40 kilometriä, pihaan pääsee asfalttia pitkin, alueelta löytyy sekä kevyen liikenteen väylää että katuvaloa ja Suomen suurimman golfkeskuksen vesiesteet kimaltelevat takapihan puiden väleistä. Lyhyen kävelymatkan päässä sijaitsevat ravintola, tennis- ja padelkenttä.
Toki ympärillä on myös aarniometsää ja kesyttämätön Itämeri, puhumattakaan peuroista ja susihavainnoista, mutta kyllä kotiympäristöni on taajama, tuo paikkamääritelmistä epäseksikkäin.
Se aito maaseutu on kuitenkin kirjaimellisesti nurkan takana, ja sieltä olen oikeasti kotoisin.
Kuninkaallisia ja maatilallisia yhdistää odotus, että jälkeläinen jatkaisi omaa elämäntyötä.
Yksi asia yhdistää kuninkaallisia ja maatilallisia: odotus, että jälkeläinen jatkaisi omaa elämäntyötä.
Isäni on maanviljelijä aivan kuten hänenkin isänsä oli. Minä en koskaan ole tuntenut painostusta jatkaa isäni työtä. Vanhempani ymmärsivät, että minua kutsuu näyttelijän työ, ja sain seurata sitä kutsumusta.
Myös pikkuveljeni kulkee omaa polkuaan, joten nyt kun isämme jää eläkkeelle, kukaan meistä ei jatka hänen työtään. Eläköityminen on ennen kaikkea helpotus, sillä työt tilalla ovat fyysisesti raskaita moderneista maatalouskoneista huolimatta, eivätkä ne koskaan lopu. Talvella isä auraa lunta joskus vuorokauden ympäri. Eläimiä meillä ei ole ollut, lukuun ottamatta kanalaa, joka lähinnä tuotti meille aamiaismunat.
Lopettamiseen ja luopumiseen liittyy haikeutta. Isä tuntee jokaisen pellon kuin omat taskunsa. Maalaismaisemat ovat hänen sielunmaisemansa.
Vaikken hetkeäkään kadu elämänpolkuani, jaan tuon haikeuden. Tiedän, että aikanaan on outoa nähdä joku muu viljelemässä isälle kuulunutta peltoa. Helpotusta tuo se, että meillä ei ole omaa sukutilaa. Isoisä oli kartanon pehtoori, ja isä jatkoi hänen työtään. Nyt, kun suurin osa maatalouskoneista menee myyntiin, isän konehallista vapautuu tilaa. Ehkä siitä voisi muokata padel-hallin? Huono vitsi!
Olen jo hurahtanut puutarhanhoitoon, ja ehkä joskus alppiruusut ja omenapuut vaihtuvat kauraan ja rypsiin. Olen myös alkanut katsoa kartanoita sillä silmällä.
Autoin isää maatilalla lähes 20 vuotta sitten, ja traktoria en ole ajanut juuri koskaan. Mutta viime kesänä pääsin töissä esittämään maatilan isäntää parin päivän ajan. Kun pääsin traktorin rattiin, kuljetin viljaa puimurilta peräkärryllä kuivuriin ja siirsin lehmille heinäpaaleja, jotain tapahtui. Traktori, tehtävät ja ennen kaikkea ympäristö tuntuivat luonnolliselta, jopa houkuttelevalta. Voisiko tämä sittenkin olla tulevaisuuttani eikä vain sukuni menneisyyttä?
Olen jo taloon muuttamisen jälkeen hurahtanut puutarhanhoitoon, ja ehkä joskus alppiruusut ja omenapuut vaihtuvat kauraan ja rypsiin. Olen myös alkanut katsoa kartanoita sillä silmällä. Kotini tyyli on aina ollut skandinaavisen vaalea ja funkkishenkinen, mutta mitä jos Artekin ja art decon sijaan kaipaankin kakluuneja ja patinaa?
Ehkä muutto ”maalle” olikin ensiaskel siihen, että muutan oikeasti maalle. Nostan heinähattuani kiitoksena isälleni ja kaikille teille, jotka maata viljelemällä pidätte huolen sekä ruoantuotannosta että kansansielumme maisemasta.
Christoffer Strandberg ajoi traktoria ja tajusi, että suvun menneisyys voisi olla hänen tulevaisuutensa.
