Suomen suurimmalla linnulla on surullinen viestinsä ihmisen tuhovoimasta ja tyhmyydestä
Vaikka minä maksan kodistani kiinteistöveron, nämä maat ovat ikiaikoja kuuluneet muille, Kotivinkin kolumnisti Christoffer Strandberg kirjoittaa.
Kesällä minusta tulee kuin vaihtolämpöinen lisko, joka istuu terassin portaalla lataamassa lämpöä kehoonsa. Samalla nautin kaikesta, mitä näen ympärilläni, sillä vaikka päivän kuumuus saa kasvit läkähtymään, luonto tarjoilee kirkkainta väriloistoaan.
Männyn läikikäs runko ja heleät neulaset erottuvat selvästi nuoren kuusikon syvänvihreää seinämää vasten. Koivun lehdet roikkuvat painavina oksillaan, kun tuuli tuskin jaksaa liikutella niitä. Haapa sen sijaan tanssii sähisevänä pienimmästäkin ilmavirrasta. Paahtavat päivät ovat paikoitellen tehneet nurmikosta pälvikaljun, mutta sateenvarjojalavan suojassa nurmi on yhä vihreä.
Syreenipuskien ympärillä pörrää kokonaisia ötökkäorkestereita, ja pikkulinnut saalistavat niitä laiskasti keskipäivän lämmössä, mutta laulavat sitäkin äänekkäämmin.
Ukkini Lasse oli lintubongari, joka näytti saaristossa kotkien ja sääksien pesäpuut.
Yhtäkkiä koittaa hiljaisuus, kun tumma varjo mykistää pihapiirin kolkat. Hiljaisuus tuntuu luonnottomalta. Kiikaroin kämmeneni alta taivaalle ja aivan kuten odotin, siellä purjehtii majesteettinen ilmestys, merikotka. Pitkät ja leveät siivet, kolmiomainen pyrstö sekä vahvasta kaulasta työntyvä nokka eivät jätä mitään arvailun varaan.
Kotka jää leijumaan paikoilleen, ja aika pysähtyy. Olen haltioissani. Ajatella, että saan asua täällä. Vaikka minä maksan kodistani kiinteistöveron, nämä ovat hänen ikiaikaisia maitaan.
Kotkan läsnäolosta kertova kuudes aisti kulkee suvussani. Ukkini Lasse oli lintubongari, joka näytti saaristossa kotkien ja sääksien pesäpuut. En unohda koskaan kotkanpoikasten lentokoulua, jota sain todistaa. Nuoret linnut tekivät pyrähdyksiä mökkimme katonharjan yllä samalla kun niiden vanhemmat kiljuivat ohjeitaan leijuessaan satojen metrien korkeudessa.
Isovanhempani ovat kaikki edesmenneitä, mutta minulle kotka tuo heiltä viestiä lohdusta ja turvasta.
Kotka hiljentää pienemmät alapuolellaan, koska niille se on nopeasti ja armottomasti iskevä viikatemies. Minulle suuri lintu tuo kirjaimellisesti taivaallista perspektiiviä. Hetken ajan saan katsoa maailmaa ja elämääni hänen korkeudestaan, jolloin asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Vaikka lokit hyökkäävät uhkarohkeasti kimppuun, kotka ei menetä arvokkuuttaan vaan nousee saavuttamattomiin. Isovanhempani ovat kaikki edesmenneitä, mutta minulle kotka tuo heiltä viestiä lohdusta ja turvasta.
Suomen suurimmalla linnulla on surullinen viestinsä ihmisen tuhovoimasta ja tyhmyydestä. Kaksi kertaa olemme melkein tappaneet merikotkan sukupuuttoon: ensin metsästämällä, sitten ympäristömyrkyillä. Nykyään kanta on elinvoimainen, ja siitä otamme mielellämme kunnian, mutta oikeastaan olemme tehneet minimin, eli siivonneet sotkumme.
Kun kotka liitää silmänkantamattomiin, muu luonto jatkaa touhuaan ikään kuin vaaraa ei olisi koskaan ollutkaan. Piha kuhisee jälleen toimintaa ja ääniä.
Minä olen muuttunut. Olen saanut muistutuksen siitä, että olen vain pieni osa kaikkeutta. Tuo lintu raivasi tilaa taivaalla, jotta ajatukseni ja unelmani voisivat lentää.
Muuttolinnut saapuvat parhaillaan, joten muista katsoa ylös.
Christoffer Strandberg katsoo haltioissaan taivaalle samalla kun muu luonto jähmettyy kauhusta.
