Jos lapsuudenmaisemasi on täysin ennallaan, voit olla varma, että kotikuntasi on kuolemassa
”Muutoksia kotiseudulla? Vastustan!” Kotivinkin kolumnisti Christoffer Strandberg oivalsi, että jos synnyinmaiseman muuttuminen tuntuu pahalta, tarkoittaa se kiitettävää arvosanaa omalle lapsuudelle.
Vanhempani asuvat kahdeksan kilometrin päässä meistä. Tunnen tien heidän luokseen kuin omat taskuni, jokaisen kuopan, puun ja mutkan. Tai luulen tuntevani, mutta oikeasti pääni sisäinen Google maps -tiedosto ei ole päivittynyt sitten vuoden 2007.
Joka kerta kun heillä käyn, kauhistun avohakkuuta mutkassa, jossa asfaltti muuttuu hiekkatieksi. Kun olin lapsi, samaa kalliota peitti tiheä aarniometsä, jota katse ei kyennyt läpäisemään.
Nyt avohakkuusta on kulunut jo sen verran aikaa, että paikalla taitaa kasvaa nuorta metsää. En ole tästä aivan varma, sillä kun yritän muistella, miltä mutkassa näyttää, näen vain lapsuuden taikametsän. System error, päivitystä ei ole saatavilla.
Missä vaiheessa lukitsemme maiseman mielessämme ja päätämme, että tältä sen kuuluu näyttää ja muutos on pahasta?
Jos muuttaa pois synnyinseudultaan nuorena ja palaa vasta kymmenien vuosien jälkeen, on ymmärrettävää järkyttyä kaikesta muuttuneesta. Minun kohdallani kyse ei kuitenkaan ole siitä. Minusta tuli paluumuuttaja jo kuusi vuotta sitten, ja vaikka asuin muualla vuosikymmenen verran, olen käynyt Siuntiossa tiuhaan tahtiin.
Ennen kaikkea minua ärsytti, että asiat muuttuvat.
Havahduin tähän sisäiseen konservatismiin, kun sain tietää, että aivan pihamme tuntumassa oleva golfkeskus on laajenemassa. Siitä tulee Manner-Euroopan suurin.
Ensireaktioni oli tyrmistys. Surin puita, joita kaadettaisiin, ja murehdin melua, jota työmaa aiheuttaisi. Ennen kaikkea minua ärsytti, että asiat muuttuvat.
Sitten muistin, että alue, jolla asumme, oli vielä 1990-luvun alussa mäntyjen ja kivien peittämä rannikkokaistale. Talomme on rakennettu vuonna 2004, jolloin olin viisitoistavuotias – tarpeeksi nuori hyväksymään, ettei alueen rakentaminen ollut mikään pyhäinhäväistys. Minun päässäni täällä on aina näyttänyt tältä.
Jos kasvoit maalaiskunnassa yli 20 vuotta sitten ja lapsuudenmaisemasi on täysin ennallaan, voit olla varma, että kotikuntasi on kuolemassa. Ilman muutosta, eli tonttien myyntiä ja investointeja, ei pieni tai isompikaan kunta selviä.
Oma paikkakuntakonservatiivisuuteni kumpuaa siitä, että sukujeni tarinat kietoutuvat niin vahvasti konkreettisiin paikkoihin. Maanviljelijäisoisäni toi perheensä Siuntioon työn takia, kun Neuvostoliitto luovutti Porkkalan parenteesiin kuuluneet maa-alueet takaisin Suomelle 1950-luvulla. Isäni viljelee edelleen samoja maita. Äitini suku, Strandbergit, olivat kalastajia. He asuivat saarella, jolla suvulla nykyään on kesämökit. Lähtiessään alueelta valloittaja poltti heidän kotipaikkansa saaressa maan tasalle.
Aika kultaa muistot, eikä niissä pidä elää. Niitä voi vaalia samalla kun luo uusia muistoja, jopa tismalleen samassa paikassa.
Muutosvastaisuuteni on myös kiitettävä arvosana lapsuudelleni. Muistojeni Siuntio on onnellinen ja turvallinen paikka. Siksi muutos sattuu.
Totta on kuitenkin sekin, että aika kultaa muistot, eikä niissä pidä elää. Niitä voi vaalia samalla kun luo uusia muistoja, jopa tismalleen samassa paikassa.
En silti aio ryhtyä golfaamaan, siihen vedän rajan. Saatan kyllä käydä syömässä golfkeskuksen ravintolassa, enhän halua olla kuppikuntainen tupajumi.
