Ilman autoa en olisi koskaan muuttanut takaisin kotiseudulleni
Mitä auto oikeastaan kertoo omistajastaan? ”Nelivetoni kertoo minusta sen, että haluan päästä vaikeisiinkin paikkoihin, kuten kotipihalle talvisin”, Kotivinkin kolumnisti Christoffer Strandberg kirjoittaa.
Valkoinen kreivitär, hopealuoti ja myskihärkä ovat kaikki entisiä perheenjäseniä. En puhu edesmenneistä sukulaisista, vaan arkeni mahdollistajista ja intohimoni kohteista – autoista.
Kun meille tullaan kylään, automme toimivat vastaanottokomiteana. Tulija kohtaa ne ensimmäisenä. Autokatoksemme on lähempänä tietä kuin itse talo, ja tietystä kulmasta katsottuna se saa autot ja katoksen näyttämään jättiläisiltä ja talon mökiltä. Jollain tapaa tämä on jopa runollista, asuuhan täällä kaksi automiestä.
Istumme vierekkäin samalla puolella pöytää, jotta molemmat näemme television, josta katsomme auto-ohjelman uusintoja.
Varhaisimmat automuistoni ovat äidin punaisen Nissan Micran takapenkiltä. On 90-luku, kesä ja olemme luultavasti matkalla isolle kirkolle ostoskeskukseen. Kasetilta soi Inner Circle -yhtyeen kappale Sweat, jonka sanat itse asiassa ovat melko sopimattomat, mutta kolmevuotiaan korviin ”a la la la la long” oli iloinen fraasi laulaa. Näillä ostosreissuilla selostin kovaäänisesti äidille ja mummille, joka yleensä oli mukana, jokaisen vastaantulevan auton merkin ja mallin. Osasin niistä kaikki.
Noista lapsuudenmuistoista voi vetää suoran linjan nykypäivään. Kun meillä on puolisoni kanssa arki-iltana aikaa, teemme hyvää ruokaa, katamme pöydän kauniisti ja kaadamme lasilliset viiniä. Istumme vierekkäin samalla puolella pöytää, jotta molemmat näemme olohuoneen television, josta katsomme auto-ohjelman uusintoja.
Mielikuvana tämä naurattaa minuakin, mutta jollain tapaa tämä on lapsuuden unelmien täyttymys: saan syödä telkkarin edessä samalla kun katson, kuinka autoilla ajetaan kovaa, ja vierelläni on joku, joka ymmärtää viehätyksen täysin. Laatuaikaa!
On hyvin eri asia omistaa auto Helsingin keskustassa kuin maalla.
Kun autoista puhutaan, ilmasto nousee syystäkin aiheeksi. Suurimmalle osalle autot eivät kuitenkaan ole vapaaehtoinen luksustuote, vaan välttämättömyys.
Itse en voisi tehdä töitäni ilman autoa, mutta arki ja vapaa-aikaakin tulisi suorastaan mahdottomaksi nykymuodossaan. Lähimpään isoon ruokakauppaan on meiltä kymmenen kilometriä, ja vaikka yksi läheisimmistä ystäväpariskunnista asuu myös maalla, heidän peltomaisemaansa on matkaa yli 200 kilometriä.
Rehellisyyden nimissä en olisi koskaan muuttanut takaisin kotiseudulleni ilman autoa.
On hyvin eri asia omistaa auto Helsingin keskustassa kuin maalla. Minulla on kokemusta molemmista. Helsingissä parkkipaikkaa sai joskus etsiä jopa tunnin ajan kotiin tullessa. Nyt saan sujahtaa autokatoksen lempeään syleilyyn ja kytkeä metallisen ystäväni lataukseen. Ensimmäistä kertaa molemmat automme ovat täyssähköisiä niin ilmasto- kuin taloussyistä. Emme kuitenkaan ole ihan naapurimme tasolla, jotka lataavat Teslaansa aurinkopaneelien voimalla, ainakin kesäisin.
Välttämättömyyden lisäksi auto on tapa ilmaista itseäni.
Autoista vitsaillaan monesti, varsinkin miesten kohdalla, että ne ovat erään ruumiinosan jatke. Sitä en kyllä kommentoi, mutta välttämättömyyden lisäksi auto on tapa ilmaista itseäni.
Nelivetoni kertoo minusta sen, että haluan päästä vaikeisiinkin paikkoihin, kuten kotipihalle talvisin. Auton tummanharmaa väri kuparihohteella kielii tietystä turhamaisuudesta ja 544 sähköistä hevosvoimaa puolestaan siitä, että olen valmis siirtymään tulevaisuuteen nopeastikin.
Christoffer Strandberg viettää laatuaikaa syömällä televisio-ohjelman ääressä.
