Jos nyt täyttäisin ala-asteella suosittua ystäväkirjaa, kertoisin, että lempparivuodenaikani on syksy. Tarkalleen ottaen ajanjakso elokuun lopusta lokakuun puoliväliin, jolloin mennyt kesä vielä värittää luontoa ennen marraskuun tuloa ja talvi alkaa ilmoittaa itsestään.

Täytän vuosia elokuun viimeisenä päivänä, mikä varmasti on vaikuttanut suhteeseeni vuodenaikoihin. Syntymäpäivä on eräänlainen uudenvuodenaatto, joka panee pohtimaan, mitä mennyt vuosi opetti ja miltä oikein tuntuu olla esimerkiksi 34-vuotias, kuten nyt.

Syksyyn liittyy aina tietynlaista melankoliaa. Se luikertelee usvan kanssa mereltä varhain aamulla ja tarttuu puihin, taloon ja minuun.

Otan sen avosylin vastaan, sillä aivan kuten elämällä, myös luonnolla on armoton ja samalla lohtua antava kulkunsa, jossa vain muutos on pysyvää. On osattava luopua ja surra, ja samalla odottaa innolla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siitä syksyssä on mielestäni kyse.

Jotta jatkuva olosuhteesta toiseen siirtyminen ei tuntuisi ahdistavalta kaaokselta, tarvitaan elämälle ydin, jonka ympärillä muutos voi pyöriä. Minulle tuon ytimen muodostavat perhe, koti ja työ, sekä yhä enemmän myös entistä läheisempi suhde itseni kanssa.

Kyllä, 34. syntymäpäivä sai havahtumaan siihen, että rakkaan työn tekemisellä on hintansa: sen vuoksi olin jättänyt itsestäni huolehtimisen tärkeysjärjestyksessä aivan liian alas. Olen ymmärtänyt, että suhde itseen on tärkein koko olemiselle. Se vaatii aikaa ajatuksille sekä tekemiselle ilman mitään tulosvastuuta.

Onneksi olen löytänyt puutarhastamme sielun­ystävän, jonka rinnalla pohtia tätä matkaa itseni kanssa. Hän on rhododendron eli alppiruusu. Itse asiassa heitä on useampi. Muutama kukkii valkoisena alkukesästä, yksi tarjoilee laventelinväristä kukintoa juhannuksen tienoilla ja toiset vaalean- että tulenpunaisia kukintojaan.

Vaikka kukat ovat sanoinkuvaamattoman kauniita, mielestäni rhododendronin hienoin ominaisuus on sen ikivihreys. Moni muukin kasvi pröystäilee kesäisin uskomattomilla kukinnoilla sekä lehdillä, mutta talven tullen jäljellä on puinen luuranko. Toki alppiruusukin siirtyy talvella lepotilaan, mutta silti se tuo vehreyttä hangenkin keskelle. Alppiruusu on kasvi, joka on aina läsnä ja oma itsensä.

Alkukeväällä siirsimme neljä alppiruusua aivan liian pienestä istutuslaatikosta rinteeseen, missä ne saavat kasvaa vapaasti. Luulimme, että niitä on kolme, mutta kun ensimmäiset kaksi kasvia oli kaivettu ylös, huomasimme vielä neljännen, muiden varjoissa kituneen reppanan. En ole koskaan siirtänyt kasveja, ja nämä yksilöt olivat jo viiden–seitsemän vuoden ikäisiä. Jännitin turhaan, sillä jopa kitukasvuinen pieni kaveri kertoi viihtyvänsä uudessa paikassaan kukkimalla runsaammin kuin koskaan.

Alppiruusu ei hätkähdä suuria muutoksia, vaikka hänet kaivetaan juuria myöten maasta. Ratkaisevaa selviytymiselle on se, että maaperä ja paikka ovat oikeat sekä kastelu riittävää.

Sama pätee ihmisiin. Selviämme kaikenkokoisista muutoksista, kunhan hoidamme itseämme ja laskeudumme sinne minne meidän kuuluukin. Tänä syksynä aion työstää ikivihreyttäni lempikasvini seurassa.

Christoffer Strandberg päätti ryhtyä rhodoksi, sillä vain muutos on pysyvää.