Äitini isä Lasse oli huikea mies, oikea saariston kasvatti, joka nuoruudessaan matkasi maailman ympäri merimiehenä. Myöhemmin hän elätti perhettään tekemällä töitä suomalaiselle Tecalexille muun muassa rakentaen voimansiirtolinjoja Egyptissä. Minulle Lasse oli hauska, ristikkoja ratkova, läsnäoleva ukki. Hänellä oli kuitenkin yksi synkkä puoli: keräily. Nyt tiedän, että se on perinnöllistä.
Kaikki alkoi siitä, kun tulostimemme hajosi. Harmitti, koska tyylipuhtaan työhuoneeni pöydällä seissyt musta laite oli tulostimeksi harvinaisen tyylikäs.
Teknisesti lahjakas puolisoni totesi, että nyt hankitaan kunnollinen lasertulostin. Tilaushetkellä varmistin lähinnä sen, ettei uusi laite ole vanhaa huomattavasti isompi, enkä kiinnittänyt huomiota sen ulkonäköön. Olisi pitänyt!
Pakkauksesta paljastui korkea, harmaa laite, joka muistutti 1990-luvun kopiokonetta, jolla otettiin kuvia paljaista pakaroista firman kosteissa pikkujouluissa. En minä sellaista muotopuolta voi pitää samalla pöydällä kuin Louis Poulsenin keskiyönsinistä pöytävalaisinta ja Tapio Wirkkalan pronssista paperipainoa.
Ratkaisu oli ilmeinen: sahaisin aukon johdoille kaapin takaseinään, tulostin sinne ja voilà, rumilus olisi piilossa, mutta helposti saatavilla.
En kuitenkaan osannut aavistaa, millainen pommi kaapissa tikitti. Sehän oli täynnä tavaraa! Kaikki oli toki siistissä järjestyksessä ja tärkeitäkin asioita löytyi, kuten taloon liittyviä kansioita ja dokumentteja. Mutta säilöttynä oli myös rikkinäinen radio, kolme puhelinta, viiden vuoden joulukortit, verotuspäätöksiä viime vuosikymmeneltä ja iso nippu juontokortteja: olen viimeisen kolmen vuoden ajan säästänyt yhden juontokortin jokaiselta keikaltani. Joskus vielä järjestän ne kansioon, jotta vanhana voin muistella kaikkea mitä tuli tehtyä.
Mutta jotta tulostin saisi tilaa, pitäisi ensiapuna viedä muutama kansio alakerran tekniseen tilaan. Sieltä täytyisi silloin siirtää kenkiä autokatoksen varastoon, enkä tiedä, miten kenkälaatikot mahtuisivat kesärenkaiden ja puutarhalaitteiden joukkoon. Päässäni alkoi dominopeli, jonka vääjäämättömänä lopputulemana hukkuisin tavaraan ja tulostinhirviö valtaisi työhuoneen.
Silloin muistin, kuinka ukkini poismenon jälkeen purimme loputtomia varastorakennelmia saaressa koko suvun voimin. Lasse oli ajatellut, että ihan kaikkea voidaan joskus tarvita, kuten vanhoja mehukanistereita, joista voi leikata äyskäreitä tai tehdä kellukkeita kalaverkoille. Verkkojakin löytyi enemmän kuin laki sallii.
Lasse oli sentään ihan avoimesti keräilijä, kun itse taas olen tähän asti ollut kaapissa asian kanssa. En kirjaimellisesti, eihän kaappeihimme mitään mahdu. Päätin siksi tarttua tätä perinnöllistä härkää sarvista ja oppia historiasta.
Tulostin jää rumentamaan työpöytääni, kunnes se mahtuu kaappiin ilman tavaroiden siirtelyä paikasta toiseen. Olemme asuneet tässä talossa vasta kaksi vuotta, joten vielä ei ole liian myöhäistä tehdä inventaariota, kierrättää ja luopua turhasta.
Helpommin sanottu kuin tehty, sillä en asu yksin. Puolisollani on varastossa hyllykkö tavaroille, joita ”saattaa joskus tarvita”.
Tuo on keräilijän kieltä. Minä sen tiedän.
Christoffer Strandberg esittää asuvansa skandinaavisen pelkistetyssä talossa, mutta pinnan alla kytee synkkä sukusalaisuus.
