Jokainen kivi ja kannon kolo oli käännetty. Myynnissä olevat ja mahdollisesti joskus myyntiin tulevat vanhat talot oli kartoitettu tarkasti. Viimeiseltä oljenkorrelta tuntunut kohde sijaitsi Raaseporissa.

Pettymys oli kuitenkin suuri, kun Nina ja Kalle Sointu poistuivat paikalta: homeen valtaaman talovanhuksen kunnostus olisi ollut tekemätön paikka.

Kuin sattuman kautta pari ajoi naapurissa sijaitsevan Bollstan tilan ohi. Se herätti mielenkiinnon. Pienen selvittelyn jälkeen paljastui, että tila oli myynnissä. Seurasi soitto omistajalle, ja kohta tehtiinkin jo kaupat.

– Ennen tämän helmen löytymistä kävimme katsomassa jopa taloja, jotka saattaisivat joskus tulla myyntiin. Viimeisestä kohteesta poistuessamme oli tunnelma lattea – mutta vain hetken, Nina muistelee.

Ensimmäiset maininnat Bollstan kylästä ovat 1400-luvun lopulta. Bollstan tilan päärakennuksen tarkkaa rakennusvuotta ei tiedetä, mutta Pohjan pitäjän historiankirjoissa siitä kerrotaan jo 1600-luvun alussa. Rakennusvuodeksi on merkitty 1805, jolloin talon olemassaolosta voidaan olla varmoja. Bollstan päärakennus on toiminut käräjäpaikkana, nimismiesten virkatalona ja veronkantajien tukikohtana. Isonvihan aikaan kenraalikuvernööri Gustav Otto Douglas piti tukikohtaansa ja johti myös joukkojaan tilalta käsin.

– Menneeseen on helppo palata. Historiikissa kerrotaan, kuinka isonvihan aikaan keittiöön tuotiin päivittäin tuoreita rapuja ja kaloja piikojen valmistettavaksi. Pidot ovat olleet varmasti hyvät, Nina pohtii.

Historiallisesti vaiheikkaan tilan omistajina ovat olleet Fattenborgin suku ja Elsa von Julin. Lopulta Bollsta päätyi Pohjan kunnan omistukseen, joka vuokrasi tilaa. Poikakoti- ja romuvarastovuosien jälkeen sen osti yksityishenkilö, joka palautti talon entiseen loistoonsa.

– Meistä tuli Bollstan omistajia vuonna 2019. Harppaus ruuhka-Suomesta tähän aivan eri maailmaan on ollut upea kokemus, Kalle kertoo.

Mittava, vuonna 2001 käynnistynyt remontti pelasti rakennuksen. Nina on löytänyt Turun Sanomien lehtiartikkelin vuodelta 1976, jossa kerrottiin jo silloin, että Bollstan päärakennus on päässyt rappeutumaan korjauskelvottomaksi.

Sointuja edeltävä omistaja ei kuitenkaan pelännyt urakkaa, vaan tarttui toimeen. Kunnostusprojekti kesti 12 vuotta. Ensin purettiin pois, pintoja avattiin ja rakenteita tarkastettiin. Sen jälkeen voitiin rakentaa ja palauttaa takaisin. Hirsiä on vaihdettu, perustuksia uusittu ja lattiaa paikkailtu.

Talon ulkonäköön vaikutti eniten jo kertaalleen puretun lasikuistin uudelleen rakentaminen. Sen suunnitteluun saatiin apua Museovirastolta. Uusi lasikuisti lepää nyt tukevasti vanhojen perustusten päällä.

Yksistään tuhansien tuntien työ ei ole riittänyt perinteisiä rakennusmenetelmiä vaalivassa kunnostusprojektissa. Talossa on käynyt remonttivuosien aikana ammattilaisia ja asiantuntijoita aina Museoviraston väestä muurareihin. Lisäksi apuna kunnostuksessa on ollut entisten omistajien sukulaisia, kyläläisiä ja talkoolaisia, jopa vanha Bollstan asukas.

– Keittiön alkuperäinen leivinuuni oli purettu 70-luvulla. Vanhaa jäljittelevä uuni muurattiin takaisin talossa lapsuudessa asuneen miehen muistikuvien avulla, Nina kertoo.

– Talon kaikki tulisijat on entisöity tai muurattu uudelleen täyssaneerauksen yhteydessä. Me olemme kunnostaneet vanhojen kaakeliuunien saumoja ja maalanneet keittiön tulisijan itse tekemällämme maitoliitumaalilla, Kalle jatkaa.

Vanhoja materiaalivalintoja on otettu käyttöön uusituillakin pinnoilla. Talon sisäseinien pinnat ovat pääosin savirapattuja. Kun ne kunnostettiin, jokaiselle seinälle jätettiin kurkistusaukko alkuperäiseen pintaan. Keittiön lattiassa on eristeenä perinteinen multapenkkirakenne. Lattialautoja on vaihdettu huonokuntoisten tilalle.

– Kaikessa mahdollisessa on käytetty käsityöläisten tekemiä materiaaleja. Naulat ovat paikallisen sepän tekemiä – nekin, jotka ovat rakenteissa piilossa, Kalle sanoo.

Koti on tehty puusta, savesta, kivestä ja takoraudasta. Bollstan remontoijat eivät toivoneet huoltovapaata rakennusta, vaan sellaisen kodin, jonka materiaaleja pystyy korjaamaan, paikkaamaan tai vaihtamaan vain niiltä osin, kun oikeasti tarvitaan. Nina ja Kalle jatkavat samalla linjalla talon kunnossapitoa.

– Me uskomme, että jo valituilla materiaaleilla ja sitä polkua seuraamalla talo pysyy kunnossa tulevat 200 vuottakin.

– Korjattavaa on kuitenkin aina. Nyt navetan vanhan maitohuoneen katto vuotaa ja odottaa remontoimista. Myös rakennuksessa oleva saunatila kaipaa kunnostamista, Kalle kuittaa nauraen.

Vanhassa talossa on totuttu epätäydellisyyteen ja rosoisuuteen. Perheen vanhemmat pitävät sitä arjen helpotuksena. Lattialle tullut kolo hukkuu tuhansien aiempien kolojen joukkoon. Tällaisia pintoja ei saa kaupasta – ainoa keino on odottaa 200 vuotta. Kodin pienimmän asukkaan Alvarin mielestä on huippua juosta silmukkaa suuressa salissa. Kissat sen sijaan päivystävät tarkasti hirsien väleistä kömpiviä kärpäsiä.

– Olen aina miettinyt, miksi ihmeessä ihmiset eivät halua asua museossa. Kotimme on merkitty kiinteistörekisteriinkin sellaiseksi. Emme halua modernisoida taloa, vaan antaa sen hengittää omaa elämäänsä, Nina summaa.

– Meillä ei ole kiirettä talon kanssa. Aika saa olla ajoittain pysähtynyt, kuten historia antaa ymmärtää, Kalle viimeistelee.