Rekkakuski Marko Peltoniemi tahtoi oman talon, sillä rivitalossa Kannuksen keskustassa ei voinut vapaa-ajalla rassata venettä ja moottoreita tai nikkaroida, kun mieli teki. Vuoden ajan hän oli katsellut omakotitaloa jostain syrjäkylältä, kun silmään osui nettiin laitettu ilmoitus. Kannuksessa oli myytävänä pieni, 70-luvulla autioitunut tila. Sitä käytti kesämökkinä suku, joka torpan oli rakentanutkin.

Talo näytti hieman hassulta. Se oli kuin mummonmökki, joka oli kasvanut enemmän leveyttä kuin pituutta.

– Oli syksy, kun tulin katsomaan paikkaa. Talolle vei polku, ja piha oli täynnä pensaita. Ajattelin, että tuossapa olisi hyvä aihio, Marko muistelee.

Torppa oli tehty 1930-luvulla vanhan riihiaitan hirsistä. 1950-luvulla sitä oli laajennettu makuuhuoneella sekä keittiöllä. Remontissa se oli imenyt itseensä rintamamiestalon piirteitä.

Hieman alle kolmekymppinen Marko kävi vielä pari kertaa tutkimassa taloa. Hän totesi alimmaisten hirsien olevan terveitä ja päätteli loppujenkin olevan, vaikka levytettyjen seinien sisälle ei nähnyt.

– Ajattelin, että jos lahoa löytyy, korjaan sen. Sen verran halvalla ostin tilan, että enpä olisi tippunut korkealta, vaikka yllätyksiä olisi tullut, hän muistelee.

Eniten miestä viehätti avara, puroon laskeva pihapiiri. Rantasaunan tapainenkin rannassa oli. Lisäksi pihaa rajasi pitkä varastorakennus, jonne taatusti saisi luotua kunnon verstaan.

Marko päätti jo ostohetkellä, että 50-neliöinen rakennus piti pikimmiten päivittää tämän päivän tarpeisiin. Sähkö oli mutta vesiliittymä puuttui. Kylpyhuone, vessa ja sauna tarvittiin, mikä onnistui vain laajentamalla.

– Toisaalta talo oli kuin luotu laajennettavaksi sivusuunnassa, koska aiempi laajennus oli toteutettu syvyyssuuntaan. Nyt siitä tuli paljon sopusuhtaisempi kuin ennen, hän pohtii.

Laajennuksen pohjatyöt alkoivat saman tien, ja sokkeli valmistui ennen talvea. Marko hahmotteli laajennuksen paperille, ja rakennusalalla työskentelevä tuttu piirsi lupakuvat valmiiksi.

Käytännössä mies ratkoi remontissa monia ongelmia sitä mukaa kuin niitä ilmaantui. Yläkerran huoneetkin hän rakensi ensin, ja vasta sen jälkeen niille tehtiin lupakuvat. Toiselle sivulle Marko suunnitteli katteen alle huoneita ja varastotilaa, toinen sivu jäi vapaaksi.

– Rakenteelliset jutut tehtiin kuitenkin viimeisen päälle. Niille haettiin etukäteen luvat, Marko painottaa.

Uudisosan koolaukset koottiin maassa ja nostettiin elementteinä paikoilleen. Pitkin hampain Marko taipui uusimaan koko talon vesikaton.

– Siinä oli hyväkuntoinen, konesaumattu peltikatto, eikä niin hyvää tavaraa saa enää mistään. Se olisi kuitenkin väkisin jäänyt eriväriseksi kuin uudisosan kate, Marko sanoo.

Toisaalta kattoremontissa vanhan osan yläpohjan eristystä saatettiin parantaa ja kattoa korottaa. Alakerrasta on nyt kattoon matkaa parhaimmillaan kuusi metriä, kun välipohja lähti. Aiemmin katto oli parin metrin päässä.

Marko pitää katteen uusimista suurimpana yksittäisenä työvaiheena. Peltien liikuttelu oli hidasta ja vei lähes koko talven vapaa-ajan. Aina työn keskeytyessä katto oli suojattava hyvin pressuilla.

Vuonna 2015 Marko tapasi Hennin. Pari rakastui ja meni kihloihin. Keskeneräisen rakennuksen näkeminen sai Hennin pyörittelemään päätään.

– Ajattelin, että apua, tuleeko tuosta mitään. Rakennus oli kuin räjähdyksen jäljiltä, vähän kaikkea oli revitty, Henni muistelee.

Marko myöntää, että vuonna 2014 työmaa ei aina edennyt ripeästi.

– Tarkoitus oli tehdä hommaa ilman stressiä, omaan tahtiin. Välillä meni monta kuukautta, että ajelin mieluummin työmaan ohi merelle veneilemään, hän toteaa.

Osasyynä olivat selkävaivat. Lääkäri antoi silti luvan pienten työkoneiden käyttöön ja toisaalta kielsi jäämästä sängyn pohjalle. Marko piipahti rakennuksilla, jos sattui saamaan jonkun avukseen.

Ammattilainen uusi koko sähköistyksen. Muut työt Marko hoiti itse aina putkihommia myöten, tosin ammattilainen kävi vielä varmistamassa liitännät.

Useimmat ideat syntyivät rekan ratissa. Portaat olivat ahtaassa raossa ulkoeteisen vieressä. Marko ratkaisi asian hitsaamalla portaille puolivälistä suuntaa vaihtavan teräskehikon, jonka ystävä ruiskumaalasi mustaksi. Askelmat syntyivät koivun erilaisista sävyistä ja kaiteet puretuista seinäparruista.

Uudisosan ja vanhan puolen seinä puhkaistiin vasta, kun uudelle puolelle oli saatu lämmöt. Pahvien ja levyjen alta paljastui terveet mutta nokiset hirret, sillä riihiaitassa oli aikoinaan kuivattu olkia ja jyviä savusaunan tekniikalla.

Marko käsitteli maalattavat hirsiseinät teräsvillalaikalla ja puupinnalle jäävät hiomalaikalla, joka jätti pinnan nukkaiseksi. Ne mies kiillotti myllytyskoneeseen asentamallaan puulaikalla vanhan näköisiksi.

Puhkaistusta hirsiseinästä hän teki tilanjakajan olohuoneen ja keittiön väliin. Entisen oviaukon hän korvasi vanhan terassin ikkunoilla.

Lattioihin koskettiin vain keittiössä, minne lautojen päälle tuli samanlainen parketti kuin olohuoneessa. Samalla lattiat saatiin samaan tasoon. Alakerran makuuhuoneen vanhat lattialankut pariskunta maalasi.

Rahaa säästyi, sillä Marko osti halpoja eriä ja säilöi niitä piharakennuksessa olevaan entiseen viljavarastoon. Siellä on yhä purettua ja ostettua puutavaraa, ikkunoita ja eristeitä – eli uusiin hankkeisiin on jo heti omasta takaa materiaalia.

– Kerran näin, kun työmaalla oltiin lopettelemassa hommia. Menin sinne ja sanoin, että ostan loput eristeet, mies muistelee.

Seuraavaksi pariskunta yrittää elvyttää rantasaunan rappiotilastaan henkiin ja rakentaa huvimajan. Ylijäämäpuut päätyvät pilkkeiksi.

– Välineet on tullut hankittua, joten tuskin tekemistä pystyy koskaan lopettamaan, mies miettii.

Aikaa on nyt myös harrastuksille, joiden vuoksi mies oikeastaan projektiin ryhtyikin. Marko kaivaa kuvan puuveneestä, joka on asemissa merenrannalla. Sinne perhe suuntaa taas pian.