Auli ei voinut saada lapsia, mutta pääsi kummityttönsä lasten mummiksi: ”Tiesin, että minusta tulisi mielettömän hyvä isoäiti”
Auli Malimaa, 60, luuli miltei koko ikänsä, ettei hänestä koskaan voisi tulla äitiä tai mummia. Toiveista ensimmäinen ei toteutunut, mutta mummin roolin hän sai.
On ihanaa havahtua aamulla siihen, että pieni ihminen heräilee vieressä ja silittelee. Se on puhdasta rakkautta aidoimmillaan.
Tällaiset hetket ovat saaneet minut ajattelemaan, että mummiuteen ei vaadita biologiaa. Ei geneettistä sidettä tai yhteistä perimää. Silti lasta voi rakastaa, lohduttaa ja nähdä hänessä hyvää.
Rakastan kummityttöni lapsia kuin omia lapsenlapsiani. Parasta elämässäni on, että saan olla heidän mumminsa. Se on titteli, jota ilman luulin joutuvani elämään.
Menin naimisiin 19-vuotiaana nuoruudenrakkauteni kanssa. Halusimme lapsen opiskelujemme jälkeen. Yrityksistämme huolimatta en tullut raskaaksi, ja tunsin siitä hirvittävää kipua. Pahinta oli, kun kuvitelma lapsesta kuoli joka kuukausi uudelleen seitsemän vuoden ajan.
Käsittelin lapsettomuuden tuskaa maalaamalla. Kun olin saanut tehtyä puolen tusinaa taulua, hyväksyin ajatuksen: tämä oli tässä. Halusin päästää surusta irti. Päätin voida olla onnellinen ilman lapsiakin.
”Lapsettomuuttakin suuremman surun aiheutti ajatus siitä, etten saisi lapsenlapsia. Tiesin, että minusta olisi tullut mielettömän hyvä isoäiti.”
Vuosituhannen vaihteessa löysin rauhan, ja suru väistyi. En enää ajatellut olevani viallinen tai puolinainen, koska en ole äiti. Sen sijaan päätin alkaa rakentaa itselleni identiteettiä naisena, joka on täynnä emorakkautta. Rakkautta ja hyväksyntää tarvitsevia lapsia on maailma täynnä.
Lapsettomuutta suuremman surun oli kuitenkin aiheuttanut ajatus siitä, etten koskaan saisi lapsenlapsia. Minusta ei voisi ikinä tulla mummia. Tiesin, että minusta olisi tullut mielettömän hyvä isoäiti.
Suru mummiudesta tuntui lapsettomuuttakin suuremmalta ehkä siksi, että äitiys olisi ollut fyysisesti haastavaa sairastamani reuman takia. Välillä epäilin itsekin fyysisiä voimavarojani hoitaa pientä lasta. Mummiuteen uskoin pystyväni, sillä mummiudessa on kyse tunnepuolen antamisesta, sylittelystä, lohduttelusta ja rakastamisesta.
Pohdin, voisinko ruveta jonkin järjestön kautta varamummiksi tai tukihenkilöksi lapselle tai nuorelle.
Kerran purin ajatuksiani parhaalle ystävälleni Kipalle hänen keittiössään. Hänen tyttärensä, siihen aikaan 11-vuotias kummilapseni Linda oli tietämättäni kuullut keskustelun ja päättänyt, että jos hänestä jonakin päivänä tulisi äiti, minustakin tulisi hänen lastensa mummi.
Kesällä 2016 olimme olleet puolisoni kanssa kolmen viikon purjehduksella. Kotiin palattuamme ihmettelin, mitä keittiön pöydälle oli ilmestynyt. Lähempänä ymmärsin: siellä oli kuva ultraäänitutkimuksesta sekä Lindan ja hänen puolisonsa kirjoittama kortti.
Kortissa he kysyivät, tulisinko mummiksi heidän tulevalle lapselleen. Mieleni täytti käsittämättömän suuri kiitollisuus. Vedet nousevat silmiini yhä, kun ajattelen tuota hetkeä. Voiko ihmiselle antaa suurempaa lahjaa?
Aluksi jännitin, miten muut isovanhemmat suhtautuisivat. Linda asui miehensä kanssa pääkaupunkiseudulla kuten minäkin, Kippa Seinäjoella. Pian hän soitti minulle ja ehdotti, että hoitelisin mummin tehtäviä eteläisessä Suomessa, hän siellä.
Ilolla ja ylpeydellä jaamme nyt molempien Lindan pikkutyttöjen kuulumisia toisillemme. Samojen pienten ihmisten rakastaminen on tuonut uuden ulottuvuuden meidänkin suhteeseemme.
Myös Lindan puolison vanhemmat ovat hyväksyneet ilolla mummiuteni. Onneksi kaikki ovat samaa mieltä siitä, ettei lapsilla voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia ympärillään. Kaikki me mahdumme yhtä aikaa joulupöytään eikä kenenkään tarvitse olla toista tärkeämpi mummi.
”Leikki on opettanut minua olemaan kiinni hetkessä. Kun leikki on kesken, en voi tehdä muuta kuin olla läsnä. Se on aikuiselle hyvin ravitsevaa.”
Lindan tyttäret, joita kutsun muruiksi tai pieniksi rakkaiksi, ovat tällä hetkellä 5- ja 7-vuotiaita. Tapaamme pari kertaa kuukaudessa. Usein olen puolisoni kanssa heillä lapsenlikkana, jos vanhemmilla on menoa.
Lapsista vanhemmalla on jo oma kellopuhelin, ja usein sunnuntaisin hän soittelee meille vaihtaakseen kuulumisia. Kun olemme yhdessä, pelaamme, luemme ja leikimme, sillä lapsilla on hyvä mielikuvitus. On valtava etuoikeus päästä keskelle lapsen maailmaa ja tarkastella asioita heidän näkökulmastaan.
Meillä on vuosia jatkunut vakioleikki. Minä olen vauva, jota tytöt hoivaavat. Makaan olohuoneen sohvalla ja käskystä itken, jolloin lapset paijaavat ja hyssyttelevät.
Leikki on opettanut minua olemaan kiinni hetkessä. Kun leikki on kesken, en voi tehdä muuta kuin olla läsnä. Se on aikuiselle hyvin ravitsevaa.
Lastenhoito onnistuu erinomaisesti yhdessä puolisoni kanssa.
Muuten tarvitsen apua arjessani koko ajan. En voi laittaa ruokaa, pukeutua tai riisua ilman avustajaa. Ruokakaupassa joudun pyytämään apua, jos haluan jotain ala- tai ylähyllyiltä.
Sain 15-vuotiaana kuulla sairastavani reumaa. Jo silloin päätin, ettei minusta tule koskaan katkeraa.
Vaikeinakin hetkinä olen muistuttanut itseäni tästä lupauksestani. Se on ollut minulle yhtä selvä asia kuin hampaidenpesu: aina ei huvittaisi, mutta ei ole vaihtoehtoja.
Olen tietoisesti yrittänyt vaalia itseni arvostamista koko ikäni, sillä reuma on tuonut minulle haasteita: kovia kipuja ja kymmeniä leikkauksia.
Sairauteni vaikutti varmasti siihen, että kiinnostuin jo nuorena mielen tutkiskelusta ja keinoista, joilla ajatteluun ja tunteisiin voi itse vaikuttaa.
Huomasin sen konkreettisesti sairauteni kanssa: kivut olivat poissa, kun katsoin Dallasia ja televisioruudussa oli Bobby Ewing, mutta heti mainoskatkolla säryt palasivat.
Halusin selvittää, miten ihminen voisi voida paremmin mielenhallinnan keinoin. Kouluttauduin elämäntaidon valmentajaksi, ja sen jälkeen enneagrammi-ohjaajaksi ja onnellisuusvalmentajaksi.
Olen kirjoittanut kolme teosta, joista viimeisin, Avaudu rakastamaan itseäsi julkaistiin elokuun lopussa.
Ajattelen, että itseään voi rakastaa hiljentymällä, olemalla läsnä ja jakamalla rakkauttaan muille. Juuri näin minäkin olen oppinut tekemään lasten seurassa.
Mummius on tuonut elämääni valtavasti rakkautta ja lisännyt onnellisuuttani.
Äitienpäivät olivat ennen todella kipeitä. Nyt saan onnitteluja ja kortteja tytöiltä, ja se tuntuu suloiselta. Mummina oleminen on tuonut elämääni lisää merkitystä ja täyttymystä.
Mummius on myös muuttanut minua. Olen aina ollut luonteeltani tavoitteellinen ja menestyshakuinen ihminen, varsinainen kellokalle, joka haluaa ajaa tutun autoreitin tai lukea uuden kirjan mahdollisimman tehokkaasti ja mielellään aina nopeammin kuin edellisellä kerralla.
Lasten seurassa kaikki se unohtuu. Heittäytyminen hetkeen heidän kanssaan on tehnyt minulle todella hyvää, koska on kuluttavaa olla koko ajan tehokas.
Mummius on herättänyt minussa uudenlaisen tarpeen suojata ja turvata, huolehtia lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan.
Lasten kanssa ulkoiset asiat menettävät merkityksensä – kuten se, olenko ehtinyt meikata. Ennen olin melko tarkka siitä, millaisena liikun ihmisten ilmoilla. Joskus lapset tekevät lyhyeen tukkaani puolentusinaa saparoa ja lähdemme kauppaan, eikä sillä ole minulle väliä.
”Tunnistan mummikateuden joskus itsessänikin. Kuinka paljon toinen mummo saa aikaa lastenlasten kanssa?”
Rakkauden lisäksi mummiuteen liittyy ristiriitaisia tunteita. Olen puhunut ystävieni kanssa mummikateudesta, jonka tunnistan joskus itsessänikin.
Kuinka paljon toinen mummo saa aikaa lastenlasten kanssa? Sitä verrataan omiin yhteisiin hetkiin. Näille hassuille tunteille olemme nauraneet yhdessä kohtalotovereideni kanssa.
Havahduin mummikateuteen esimerkiksi silloin, kun toinen mummo järjesti pienelle rakkaallemme synttärit. Käsittelin tilannetta nauramalla ja hyväksymällä sen omaksi tunteekseni. Kateus näyttää, miten itsekin olisin halunnut toimia. Voin ottaa opiksi seuraavaa kertaa varten.
En ole puhunut mummikateudesta Lindan lasten muiden isovanhempien kanssa, koska tunne on omani. Lasten vanhemmilla on muutakin tekemistä kuin vahtia, että kaikki isovanhemmat saavat saman verran aikaa lastenlasten kanssa.
Mummius ei ole sitä, että sinulle vain tarjoillaan ihania juttuja – vaikka sitäkin tapahtuu – vaan mummi voi itsekin olla aktiivinen ja ehdottaa, mitä haluaisi pienten kanssa tehdä.
Kun lapset kasvavat, suhteemme muuttuu. Heidän katseensa hakeutuu herkemmin kavereiden kuin isovanhempien seuraan.
Mummin rooliin kuuluu tämän muutoksen hyväksyminen ja siihen kannustaminen. On mummin tehtävä ymmärtää, että varttuvista lapsista pitää päästää irti. Joskus koittaa päivä, kun vauvaleikki jää.
Uskon ja toivon, että välillämme säilyy aina vahva luottamus. Olen päättänyt uskaltaa olla jatkossakin rakastettu ja arvostettu.
