Kun tie kapenee kapenemistaan, pikkuautolla köröttelevää alkaa ihmetyttää. Miten tänne on päässyt ajamaan asuntovaunulla?

Olemme sopineet Anni Jurvakaisen kanssa tapaavamme uimarannalla Porvoon perukoilla, ja sieltä Anni tosiaan löytyy. Hän on ehtinyt laittaa paikan kotoisaksi, nostanut pöydän pihalle ja avannut kaislaa jäljittelevän aurinkovarjon sen ylle. Pojat, Oliver ja Roni Kosunen, heittelevät frisbeetä, ja Anni on juuri pyöräyttänyt vaunun pienessä uunissa mansikkakakun pohjan.

Perhe on lähtenyt liikkeelle viikkoa aiemmin Oulusta. Matkalla pysähdyttiin Pietarsaareen appivanhempien luokse, huvittelemaan Powerparkiin ja sotahistoriasta kiinnostuneen Ronin mieliksi Linnakepuistoon Porin Reposaaressa. Annin toiveesta piipahdettiin idyllisessä Mathildedalissa. Espoon kautta ajellessa meinasi ”palaa käpy” liikenteeseen, joten oli äkkiä päästävä väljemmille vesille.

Matkaseurue ei liiemmin suunnittele reissuja etukäteen eikä stressaa tien päällä, vaan etenee etapin kerrallaan. Samanlaiseen tyyliin Anni tottui lapsena. Usein kierretään poikien toiveesta frisbeegolf-paikkoja. Vaunun kanssa ei mennä välttämättä leirintäalueelle, vaan hakeudutaan mahdollisuuksien mukaan veden äärelle ja omaan rauhaan.

Hyviä pysähdyspaikkoja voi bongata esimerkiksi Facebookin Puskaparkki-ryhmästä. Sukulaisia asuu ympäri Suomen, joten välillä kaarretaan tutuille pihoille.

Anni on ollut karavaanari koko elämänsä. Lapsuudenperheessä on aina ollut asuntovaunuja, ja Anni on opetellut vetämään niitä itse aikuisena. Välillä Anni kuljettaa vaunua yksin, välillä puolisonsa kanssa, joka on jättänyt tämänkertaisen reissun väliin töiden vuoksi.

Reissuilla Anni ei ole tavannut kovin monia vaunua yksin vetäviä naisia. Vaunun kuljettaminen ei pelota, koska on tullut ”vejettyä vaikka minkälaista vehjettä perässä”, mutta peruuttamisen hänkin opetteli vasta vastikään.

Tämä vaunu, Solifer vuodelta 1990, on Annin tuore hankinta ja ensimmäinen oma vaunu. Kokeneemmat karavaanarit varoittelivat, ettei voi löytää noin vanhaa kuivana säilynyttä vaunua, mutta remontissa vaunusta ei löytynyt yhtään pehmeää kohtaa.

Ajoituksen osalta Annilla kävi tuuri, sillä hän hankki vaunun heti koronapandemian alussa. Sen jälkeen asuntovaunuja on hankittu Suomessa innokkaasti. Karavaanarimatkailu ei ole ollut koskaan yhtä suosittua.

Anni remontoi itse vaunun pinnat ja tasot, ja puoliso auttoi. Lattian muovimatto vaihdettiin, seinät ja kaapit maalattiin, kiintokalusteiden patjat uusittiin ja päällystettiin. Yläsänky poistettiin, sillä tilaa tarvittiin ennemmin säilytykseen kuin nukkumiseen.

Jos hän nyt olisi valitsemassa vaunua, hän ottaisi kiinteät pedit, ettei joutuisi levittämään joka ilta sänkyjä pöytäryhmän paikalle.

Vaunun ehostaminen tuntui melko pieneltä projektilta, sillä Anni on remontoinut yhden 1920-luvun talon ja rakentanut yhden uuden. Lisäksi hän on entisöinyt huonekaluja sekä nikkaroinut esimerkiksi parisängyn ja pari ruokapöytää.

Nykyisessä vuokra-asunnossakin Anni tekee jatkuvasti jotain, vaikka kunnon tilat puuttuvat. Puoliso jo tuumasikin, että Annille pitää hommata asuntovaunu projektiksi.

– Tuosta puolison ’uhkauksesta’ vaunun katseleminen alkoi, ja ostamiseenhan se päätyi.

Vaunun sisustuksessa on tavoiteltu boheemia ja maanläheistä tunnelmaa, ja tyylikkyys erottaakin vaunun tavallisista verrokeistaan.

Boheemista sisustustyylistä syntyi myös Annin Instagram-tilin nimi boheemikaravaanari. Sosiaalinen media on poikinut vaunuilijatuttavuuksia ja jaettua intohimoa elämäntapaa kohtaan. Karavaanarielämä ei liity siis vain reissaamiseen, vaan jo vaunun parissa puuhailu saa Annin olon seesteiseksi. Vaunuilu tarjoaa vastapainoa hektiselle työlle sairaanhoitajana.

Annin elämäntapaan oppii myös uusi sukupolvi. Annin pojat odottavat kovasti sekä lyhyitä yhden yön pyrähdyksiä että pidempiä matkoja. Välillä mukana on ollut kaksi poikien serkkuakin. Yleensä matkassa kulkee myös kolme isokokoista koiraa. Vaunu on siis 12,5 neliön tilaihme.

Reissuilla vietetään paljon aikaa pihalla, paitsi kurjalla säällä.

– Ei ole kovin kivaa, kun sataa ja kaikki ovat sisällä, varsinkin jos koirat ovat märkiä ja haisevat.

Annin vaunuilut ovat sujuneet mallikkaasti, mutta tietysti kommelluksia sattuu. Juuri ennen tapaamistamme Anni on siivonnut lasinsiruja, kun pari juomalasia tippui höykytyksessä kaapista. Vedet ovat vuotaneet kanisterista vessaan, ja Kolilla hytistiin syksyllä muutamassa plusasteessa, kun lämmitin ei millään suostunut toimimaan.

– Vetoauto saisi olla tehokkaampi, mutta pääsee sillä eteenpäin ja välillä taaksepäinkin.

Kesäisin vaunu toimii reissukodin lisäksi pihassa vieraiden majoitustilana. Talvisin sitä on säilytetty Annin äidin luona Iissä katoksen alla, mutta jatkossa vaunu pääsee majailemaan Annin ja perheen pohjoisesta, meren rannalta, hankkimalle mökille. Siellä aiotaan viettää aikaa ympäri vuoden.

Mökin vaihtoehtona palloteltiin talovaunua, johon perhe olisi muuttanut. Rakennusteknisiä vaatimuksia oli niin paljon, että vaunusta olisi tullut liki normitalon kaltainen, eikä idea elämisestä ”alkeellisesti” olisi toteutunut.

Lapsetkin olisivat olleet valmiita muuttamaan talovaunuun eivätkä vierastaneet ajatusta juoksevan veden tai vesivessan puuttumisesta, onhan siihen totuttu karavaanarielämässä. Seuraavaksi vaatimatonta elämäntapaa harjoitellaan vaunuilun lisäksi mökillä.

– On mukava saada opettaa lapsille, että asioiden eteen on tehtävä hommia. Vesi ei aina välttämättä tule hanan kahvasta kääntämällä, eikä talossa ole aina lämmin automaattisesti, vaan voi joutua lämmittämään takkaa.

Sen sijaan asuntovaunuun teinit eivät ole valmiita muuttamaan, vaikka Anni ja hänen puolisonsa voisivat tehdä senkin.

– Ehkä me sitten eläkkeelle jäätyämme asumme vaunussa!

Jäisikö tänne yöksi vai ajelisiko vielä Porvoosta kohti Kuopiota, Anni aprikoi, kun ilta alkaa hämärtyä.

Kuopiossa kyläilijöitä odottelee yli kahdeksankymppinen täti. Pimeällä ajaminen ei pelota, ja aina voi pysähtyä sopivaan paikkaan nukkumaan ja jatkaa matkaa, kun siltä tuntuu. Sitä on karavaanariuden vapaus.