Mökillä olen oppinut, mikä on elämässä pahin rentoutumisen este
Vasta kun mökkikeittiön käteen jäävään nuppiin on työnnetty tulitikku ensiavuksi, mökki alkaa tuntua kodikkaalta, kirjoittaa Meidän Mökin tuottaja Arja Kuittinen.
Ihme homma, miten uuteen suhtautuu niin eri lailla kuin vanhaan! Aina kun saan jotain uutta, alan varoa sitä kuin särkyvää posliinia. Auton penkeillä ei alkuun ole murun murua ja sisäpinnoilta pyyhin pölyjä kuin hengen hädässä.
Eipä aikaakaan, kun takakontti jo muistuttaa lapioineen ja tuulilasinpesunesteineen Tokmannia. Istuimista alkaa samaan aikaan nähdä viime mökkireissun herkut.
Mikä parasta, hetken päästä sillä ei ole enää edes väliä. Elämän jäljet kertovat vain siitä, että on puuhattu, retkeilty ja ihan varmaan myös mokailtu.
Harkitsin vähintään kolmesti, haluanko lyödä edes taululle naulan seinään.
Sama pätee mökkeilyyn. Muistan, kuinka upouuden mökin puhtaat pinnat ja toimivat systeemit lämmittivät mieltä. Mutta jotenkin ne tekivät kaikesta myös oudon jäykkää. Harkitsin vähintään kolmesti, haluanko lyödä edes taululle naulan seinään.
Vasta sitten, kun mökkikeittiön käteen jäävään nuppiin on työnnetty tulitikku ensiavuksi eikä puutarhakalusteiden unohtuminen lumen alle herätä tunteita, mökki alkaa tuntua kodikkaalta. Tämänkin olen kokenut, koska mökkeilen vuoroon vanhalla ja uudella mökillä. Kummassakin paikassa pyrin noudattamaan erään iäkkään naisihmisen mottoa: Kohan jottae. Mökillä kahvikupit saavat minusta olla eri paria ja kasvit kasvaa sinne, minne niiden tekee mieli kasvaa.
Ilman muuta on järkevän ihmisen touhua pitää paikat kunnossa, mutta vanhan ja vähän kuluneen kanssa on helpompi olla.
Ai miksi? Siksi, että mökillä olen oppinut, mikä on elämässä pahin rentoutumisen este. Se on täydellisyyden tavoittelu. Täydellisyys on valtavan yliarvostettua. Elämä kevenee, kun sen tavoittelusta päästää irti.
Ilman muuta on järkevän ihmisen touhua pitää paikat kunnossa, mutta vanhan ja vähän kuluneen kanssa on helpompi olla. Tuntuu siltä kuin tapaisi vanhan ystävän, jolle ei tarvitse esittää mitään. Kun suhde on pitkä, siihen tulee usein syvyyttä ja rentoutta.
Kestän jo rantasaunan terassin kupruilevaa maalipintaa, jolle ei ole ehditty tehdä mitään vuosiin. Toivon, että sama rentous alkaisi ulottua muuhunkin.
Ehkä lopulta voisin olla vähän lempeämpi ihminen sekä itselleni että ympäristölleni? Sekään ei olisi yhtään huono asia.
Kommentit