Vanhan ajan mummulat olivat sisustamisen edelläkävijöitä
Käkikello, räsymatot ja rimapaneelit kuuluivat mummulassani maailmaan, joka ei kaiken muuttuvan keskellä muuttunut. Juuri muuttumattomuus oli osa mummulan lumoa, kirjoittaa Avotakan ja Meidän Mökki -lehden tuottaja Arja Kuittinen.
Muistan hyvin, millainen ääni portaista lähti: lempeä narahdus, joka kuului vain viidennen ja ehkä kahdeksannen portaan kohdalla. Mummulani yläkertaan vievät portaat olivat leveät ja kaartuvat, ja jostain syystä minulle erityisen rakkaat. Kipitin niitä lapsena mielelläni ylös alas.
Ehkä siksi, että yläkerrassa oli kaikkea kiehtovaa: isovanhempieni romanttisesti sisustettu makuuhuone, pieni rautakaiteinen terassi ja suuri ullakko, jossa kerran saimme serkkuni kanssa nukkuakin.
Toiset, jyrkemmät portaat veivät kellariin, jonka viileän ilman ja tuoksut muistan nekin hyvin. Siellä oli sauna, laari täynnä sipuleita ja jokin jännittävä, vähän bensaa muistuttava tuoksu. Saunan pukuhuoneessa oli kapeat rimapaneelit, joiden kauneutta ei mikään muu seinä ole sen jälkeen voittanut.
Mummulasta tuli minulle lapsuudessani paljon enemmän kuin talo. Siellä naurettiin, syötiin ja kuljettiin papiljotit päässä saunatakeissa. Siellä vietettiin rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä ja ihan vain yhteen tulemista. Silloinkin kun mummulassa ei ollut juhlaa, sinne pääseminen oli minulle juhlaa.
”Mummulassa ei sisustettu trendien mukaan eikä tavaroita heitetty helpolla pois.”
Osa mummulan lumoa oli se rauha, joka syntyi kaiken muuttumattomuudesta. Kalusteet eivät vaihtuneet, tuoksut pysyivät samoina, eivätkä monet äänetkään muuttuneet. Osasin odottaa, että käkikello kukkuu keittiössä. Tiesin, että pöytään katetaan Arabian sinivalkoiset ruokalautaset ja röpöläiset juomalasit. Usein kahvi tuoksui jo ovella, ja illalla mummu istui keinutuolissa käsityö sylissä.
Mummulassa ei sisustettu trendien mukaan eikä tavaroita heitetty helpolla pois. Esineet kestivät, ja niitä korjattiin kauan ennen kuin sanaa kierrätystalous oli edes olemassa.
Käyttöön ja sisustusta täydentämään syntyi yhä uusia tekstiilejä ja muita käsitöitä. Lattioita kaunistivat uskollisesti pitkät, raidalliset räsymatot. Vaalin edelleen suurena aarteena äidinäitini äidin taidolla tekemää tekstiiliä, johon hän on kirjaillut omat nimikirjaimensa.
Vaikka pidin itse rakennuksesta, sen suurista viherkasveista ja vähän särisevästä flyygelistä, kaikkein tärkeintä siellä olivat ihmiset. Kun kesäisin tulimme lähistölle mökille, kävelimme serkkujen kanssa mummulaan katsomaan Spede-elokuvia. Istuimme mustavalkoisen television edessä jalat ristissä lattialla, koska meitä oli niin monta – ja koska aikuisetkin kerääntyivät katsomaan Spedeä ja juttelemaan. Mummulassa oli aina paljon väkeä, tai ainakin niin sen muistan.
”Ehkä kaipaan jotain, jota en edes ymmärrä kaipaavani.”
En ole varma, mikä kaikki on tarkkaan ottaen totta. Ehkä huonekaluja vaihdettiin ja tapetteja uusittiin, vaikka en muista. Mutta ehkä sillä ei ole niin väliä. Hyvät muistot voivat olla rikkaus, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.
Nyt keittiössäni on röpöläisiä juomalaseja, joihin tartuin innolla nähdessäni ne kirpputorilla. Kerään vanhoja kynttilänjalkoja ja rakastan räsymattoja.
Kertooko nostalgiankaipuuni siitä, että en edelleenkään haluaisi kaiken muuttuvan? Tuovatko mummulasta muistuttavat esineet rauhaa? Ehkä kaipaan jotain, jota en edes ymmärrä kaipaavani.
Vanhan ajan mummulat olivat jonkin henkisesti viisaan airuita, eräänlaisia edelläkävijöitä sille, jonka arvo on jälleen palannut. Tavaroiden pitkäikäisyys, kestävyys ja arvostus ovat taas kovassa kurssissa.
Palaan tänäkin kesänä tuttuun taloon. Kopistelen ovella, huhuilen tuloani sisään astuessani ja joka kerta tunnen olevani tervetullut. Minusta se on hienointa, miltä joku paikka voi tuntua.
Arja Kuittinen on Avotakka- ja Meidän Mökki -lehtien tuottaja, jonka pysäyttävät vain liikennevalot ja kauan etsitty kahvikuppi kirpputorilla.
