Mitä enemmän vietän aikaa mökillä, sitä paremmin tajuan olevani siellä vieraana – useimmat paikalliset ovat nelijalkaisia tai niillä on siivet
En tiedä, olenko metsässä kutsuvieras, mutta yritän käyttäytyä siellä niin kuin olisin, kirjoittaa Meidän Mökin ja Avotakan tuottaja Arja Kuittinen.
Matkustin kerran työreissulle paikkaan, joka sijaitsi korkeiden mäntyjen keskellä. Majoitustiloja oli keksitty koristella pienillä männynoksilla: niitä oli maljakossa, oveen ripustettuna ja lasissa kylpyhuoneen hyllyllä.
Ehkä somisteilla oli taikavoimaa, sillä tunsin kummallisella tavalla olevani oikein erityisen hyvässä paikassa. Vähän niin kuin kotona.
Meistä suomalaisista sanotaan välillä hiukan huvittuneesti, että mehän olemme tulleet metsästä aika äsken. Sulaviin ranskalaisiin tai muihin jo ties minkä Rooman vallan aikana aterimilla syöneisiin verrattuna se on toki tottakin.
Mutta ei metsästä tuleminen ole mikään häpeä. Päinvastoin! Jospa meissä on siksi ihan omanlaista juurevuutta ja muita hyviä asioita? Neuvokkuutta ja rauhallisuutta, ehkä jopa pelottomuutta.
Olin tosin kai jotenkin kuvitellut, että metsässä on aina hyvä olla, jos vain sää, voimat ja varusteet ovat kohdallaan. Olin väärässä.
Tajusin sen vasta, kun sain mökkivieraaksi peltojen keskellä kasvaneen ystävän. Kun ilta pimeni, hän alkoi pälyillä mökin ikkunoista ulos levottomasti. Mikä rapsahti? hän kysyi. Mikä kolahti? Onko huussilla valo, hän varmisteli. Ymmärsin vetää verhot eteen, esitellä kirkkaimman taskulamppuni ja käydä räpsäyttämässä ulkovalot loistamaan.
Hyvin alkanut ystäväporukan sieniretki päättyi paniikinomaiseen pakoon.
Aina ei muutenkaan mene metsässä putkeen. Eräskin hyvin alkanut ystäväporukan sieniretki päättyi paniikinomaiseen pakoon, kun hirvikärpästen lentävä kolonna napsahteli meihin kiinni joka puolelta.
Mutta ei hirvikärpäsiäkään aina ole! Pikemminkin metsässä on sellaista, mitä muistelee mielellään: siivilöityvää valoa, pakkasaamun kuuraa ja hienoja kohtaamisia.
Kerran puissa alkoi räpsähdellä, ja olin näkevinäni siellä jotain valkoista. Äänitin sirkutusta, laitoin sen sovellukseen, ja tunnistus oli selvä: paikalle oli poikennut pyrstötiaisia. Otin sen kunnianosoituksena, samoin kuin helmipöllön naukumisen ja joutsenten ylilennot.
Mitä enemmän vietän aikaa mökillä, sitä paremmin tajuan olevani siellä vieraana. Useimmat paikalliset ovat nelijalkaisia tai niillä on siivet. En tiedä, olenko metsässä kutsuvieras, mutta yritän käyttäytyä siellä niin kuin olisin.
