Katja oli yrittäjä ja pienen lapsen äiti, joka sai romahduksen jälkeen avun ruokajonosta: ”Näin voi tapahtua kenelle tahansa”

En olisi ikimaailmassa osannut kuvitella, että minulle tulisi tällainen elämä. Että joutuisin katsomaan kotini ikkunasta, kun auto hinataan pois pihastani, koska en ole saanut sen osamaksuja maksettua.

Että minun olisi turvauduttava muiden tukeen yksinkertaisimmissakin arkisissa askareissa, kuten pyykinpesussa, imuroinnissa ja kaupassa käymisessä – ja että en kykenisi ostamaan enkä laittamaan ruokaa pienelle lapselleni.

Pidin aina itseäni todennäköisenä menestyjänä, hyvin toimeentulevana pärjääjänä, joka pääsisi urallaan pitkälle. Mielessäni ei koskaan käynyt, että voisin tarvita muiden ihmisten apua selviytyäkseni päivästä toiseen.

Pyhtäällä asuva Katja Lemberg tekee yhdistyksensä kautta vapaaehtoistyötä. Hän haluaa auttaa uupuneita ja masentuneita ihmisiä takaisin kiinni elämään.

Sairastuin masennukseen ensi kertaa 23-vuotiaana. Olin valmistunut insinööriksi ja minulla oli vakituinen työpaikka. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon suuria muutoksia: erosin poikaystävästäni ja muutin toiselle paikkakunnalle. Minun piti olla uuden elämän alussa.

Olin aina ollut tehokas ja aikaansaava, mutta nyt menetin voimani. Tuntui, etten jaksanut tehdä mitään muuta kuin olla yksin kotona. Istuin pimeässä olohuoneessani ja kärsin pahoista pelkotiloista: ajattelin, että joku tulisi ovesta sisään ja tekisi minulle pahaa. Ihan kuin olisin eksynyt ulos kartalta, jonka piti olla kovin selkeä.

Hain apua työterveydestä ja olin masennuksen vuoksi sairauslomalla, kunnes lopulta irtisanouduin.

Aloitin uuden parisuhteen ja ajattelin sen korjaavan tilanteen – ja minut. Muutin taas toiselle paikkakunnalle, ikään kuin irrotin itseni kaikesta vanhasta. Pakeneminen menneistä ja tunteideni turruttaminen oli silloin mielestäni loistava selviytymiskeino.

Sain uuden työpaikan yrityksestä, jota ryhdyin vuonna 2000 pyörittämään itse. Työskentelin yrittäjänä kahden vuoden ajan, kunnes huomasin olevani raskaana.

Lyhyen ajan sisällä yrityksestäni lähti useita tärkeitä työntekijöitä, ja työmäärä kasaantui harteilleni. Parisuhteeni päättyi.

Poikani syntyi toukokuussa 2002. Arki pienen vauvan yksinhuoltajana ja yrittäjänä oli todella uuvuttavaa. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä äitiyslomalle.

Pienetkin asiat tuntuivat mahdottoman vaikeilta: hammasharja painoi aamulla kädessäni tuhat kiloa. Ajatuskin suihkuun menosta tuntui aivan käsittämättömän raskaalta.

Olin liian uupunut lähettämään laskuja asiakkailleni. Rahantulo loppui. Olin vyörynyt tilanteeseen, jossa olin vastuussa pienestä lapsesta ja niskassani olivat valtavat firman paineet – ja olin niin väsynyt, etten jaksanut nousta aamulla sängystä.

Neuvolassa sain sanottua, etten voi hyvin, poikani oli silloin muutaman kuukauden ikäinen.

Onneksi avunpyyntöni otettiin tosissaan. Pääsin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle ja sain kotiini paljon auttajia, kuten kodinhoitajan.

Hän oli eläkeiän kynnyksellä oleva ihastuttava rouva, joka kävi meillä monta kertaa viikossa ja saattoi viipyä neljäkin tuntia kerrallaan.

Hän vahti lastani sillä aikaa, että pääsin tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa. Hän siivosi ja pesi pyykkejä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että hän taisi tehdä enemmän kuin tehtäviin olisi edes kuulunut.

Saamani apu oli sydämellistä ja tärkeää, arkisten asioiden ja kodin hoitoa. Tärkeintä oli turvata lapseni hyvinvointi. Silti kukaan ei hoksannut, että olin niin uupunut ja masentunut, että jätin postini avaamatta.

Karhukirjeitä ja maksumuistutuksia alkoi kasaantua, ja niiden avaaminen tuntui koko ajan pelottavammalta. Yksi kotini huone alkoi täyttyä laskupinoista. Olin taloudellisesti aivan pohjalla, rahat olivat kertakaikkisen lopussa eivätkä ne riittäneet edes ruokaan. Häpesin, enkä tiennyt kenelle olisin voinut tilanteestani puhua.

Kodinhoitajani huomasi jo varhaisessa vaiheessa, että jääkaappini oli toistuvasti tyhjillään. Kaapeissani ollut edes kaurahiutaleita. En tainnut aina edes itse ymmärtää sitä, että elimme jatkuvassa ruokapulassa, koska olin niin syvällä masennuksessani.

Kerran hän kysyi varovasti, voisiko hän hakea meille ruokajakelusta paketteja. Hän alkoi noutaa niitä puolestani, koska en kyennyt siihen itse. Tunsin voimakasta nöyryytystä tilanteesta, johon olin ajautunut. Minähän olin vain hetki sitten ollut menestyvä yrittäjä.

Kodinhoitajan lisäksi meillä alkoi käydä muitakin sosiaaliviranomaisia, jotka toivat ruoka-apua mukanaan. Sitä kesti parin vuoden ajan.

En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman apua. Kenties lapseni olisi otettu huostaan. On selvää, että ilman saamaani apua en olisi tässä. En osaa sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen siitä, miten meistä huolehdittiin.

Alkuvuodesta 2003 psykiatrinen sairaanhoitaja tuli kotiini ja istui kanssani huoneeseen, joka oli täynnä valkoisia kirjekuoria tursuavia laatikoita. Yhdessä aloimme avata niitä ja käydä kaikkia läpi. Olin saanut kerrottua hänelle, etten avaa postejani.

Samalla ymmärsin, että juuri tämä oli suurin ongelmani: taloudellinen ahdinko aiheutti paniikin. Yritykselleni oli kertynyt velkoja kymmeniä tuhansia euroja. Se lamaannutti minut ja esti toimimasta normaalisti arjessa. Kaikesta tuli mahdotonta.

Minut todettiin varattomaksi. Hain itselleni kolmen vuoden määräaikaista edunvalvontaa. Olin taas kerran mennyt sosiaalityöntekijän luo avaamattomien laskupinojen kanssa, ja hän ehdotti järjestelyä, jossa viranomainen olisi vastuussa rahoistani. Tuntui pelastukselta, että toinen ihminen nappasi kiinni tilanteesta.

”Olen kiitollinen siitä, että minulla on hyvä elämä ja voimia ja halua auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat”, Katja sanoo.

Pääsin yritykseni kanssa velkasaneeraukseen, ja firmani ajettiin konkurssiin. Avun ja terapian turvin kuntouduin hiljalleen ja palasin työelämään.

Minulle ei tullut laskuja kolmeen vuoteen, ja edunvalvojani hoiti kaiken. Hän antoi kuukausittain rahaa menoihini. Summa vaihteli 30 eurosta 75 euroon per viikko. Tuntui paremmalta, että joku toinen hoiti raha-asiani.

Tingin ihan kaikesta. Ruokakaupassa käydessäni jouduin pohtimaan, ostaisinko vessapaperia vai ruokaa. Mihinkään henkilökohtaiseen minulla ei ollut varaa – en voinut edes harkita hiuslakan ostamista.

Lapseni laitoin aina etusijalle. Varmistin, että hänelle riitti ruokaa, ja vasta siten mietin, mitä itse söisin. Elin monta vuotta käytännössä lenkkimakkaralla ja kolajuomalla. Oli suuri helpotus, että poika sai syödäkseen päiväkodissa ja mummolassa.

Äitini hoiti lastani paljon, auttoi hankkimaan hänelle vaatteita ja maksoi hänen harrastuksiaan. Joka kolmas viikonloppu lapseni vietti aikaa tukiperheen kanssa. Saamani avun ansiosta sain pidettyä hänen elämänsä kutakuinkin normaalina, vaikka itse olin pohjalla.

Jos ihminen ei pitkään aikaan syö kunnolla, jatkuvasta pahoinvoinnista ja heikotuksesta tulee normiolotila. Syntyy kierre, joka ruokkii masennusta ja uupumusta.

Vaikeiden vuosien aikana ruokahaluni oli olematon. Minulla onkin tapana sanoa, että aloin syödä kunnolla vasta loppuvuodesta 2006. Olin silloin 33-vuotias ja työskentelin toimistotehtävissä terveysalan yhdistyksessä. Työparini rupesi puhumaan minulle syömisen vaikutuksesta hyvinvointiin. Siitä, että mieltään voi ravita syömällä oikein.

Hänen kannustamanaan tein elämänmuutoksen. Jätin pois sokerit ja nopeat hiilihydraatit ja lisäsin ruokavaliooni proteiineja. Ryhdyin noudattamaan järkevää päivärytmiä ja söin normaaleina ruoka-aikoina. Aiemmin olin saattanut olla koko päivän syömättä ja ruokailla vasta illalla.

Sillä oli massiivinen vaikutus olooni. Tuntui, että ajatukseni kirkastuivat. Näin jälleen värit. Aamuisin minua ei enää väsyttänyt eivätkä mielialani heitelleet samalla tavalla kuin ennen. Olin energisempi kuin vuosiin.

Uskon, että tipahduksellani oli tarkoitus: se herätti minut auttamaan muita. Vuonna 2015 ryhdyin tekemään vapaaehtoistyötä ja perustin voittoa tavoittelemattoman Kasvajat-yhdistyksen.

Sen tarkoituksena on auttaa ihmisiä, jotka ovat masennuksen tai työuupumuksen vuoksi tipahtaneet yhteiskunnan rattaista. Olemme järjestäneet monia yömajoituksia ja ruokajakeluja.

Yhdistyksessä toimii lisäkseni kaksi ihmistä. Toistaiseksi teemme kaiken vapaaehtoispohjalta, ja tulevaisuudessa toivon saavani toiminnalle rahoituksen.

Mielestäni parhaita auttajia ovat ne, jotka ovat itsekin tarvinneet apua. Ihmisyyteen kuuluu voimakas halu saada auttaa ja tukea toisia. Se pätee myös niihin, jotka ovat itse pohjalla.

Monesti on käynyt niin, että ruokajakeluun tullut ihminen on parin kerran jälkeen kysynyt, miten hän voisi olla avuksi. Joku on halunnut ajaa nurmikon, toinen korjata rikkinäisen oven. Tehdä jotakin osoittaakseen kiitollisuutensa siitä, että hänet on nähty ja kuultu.

Ruokajakelu tuo ihmisiä yhteen. Silloin apua hakeva saa tuntea aitoa välittämistä. Usein hän löytää toisen ihmisen, jonka kanssa jutella. Jokaisella pitäisi olla paikka mihin tulla, saada syödäkseen ja mahdollisuus nukkua turvassa – riippumatta siitä, onko itse sössinyt asiansa vai onko elämä ollut huonojen sattumusten summa.

Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että näin voi tapahtua ihan kenelle tahansa – jopa lupaaville uratykeille ja menestyjille. Jokaiselle voi tulla eteen ajanjakso, jolloin ei pysty huolehtimaan itsestään ja perustarpeistaan. Hetkellisestä vaikeasta ajanjaksosta voi hyvin helposti muodostua vuosien ahdinko.

Silloin ihminen on kaikkein haavoittuvimmillaan ja tarvitsee apua päästäkseen jaloilleen. Mutta niin syvää kuoppaa ei ole, ettei sieltä voisi nousta. Jokainen voi selvitä, jos vain saa oikeanlaista apua ja tukea. Minäkin selvisin.