Yläkerta narisee, naapuri kopistelee ja nurkat ulisevat – asuminen on ääniä täynnä ja hyvä niin
Vanhan puutalon äänimaailma on aika erilainen kuin uuden omakotitalon, kerrostalosta puhumattakaan. Äänet ovat elämän merkki, kirjoittaa toimituspäällikkö Anu Karttunen.
Narahdus katossa kertoo alakerrassa oleskelevalle, kun joku liikkuu yläkerran käytävällä. Narahdusten taajuus paljastaa, kuka perheenjäsenistä on liikkeessä ja minne. Meillä vanhassa puutalossa ei hiiviskellä salaa.
Jos kulkija on matkalla laittamaan pyykit koneeseen tai kuivuriin, alkaa pian alakerrassa iso seinäpeili täristä ja pitää huolestuttavaa ääntä. Loppulinkouksen aikana jytkyy jo niin, että koko katto tuntuu romahtavan alas. Vanhan puutalon äänimaailma on aika erilainen kuin uuden omakotitalon.
Kerrostaloasunnossa taas äänet ovat oma lukunsa, vaikka puhuttaisiin vain normaalista elämisestä eikä aamuyön jatkoista. Naapurin tapa aivastaa tai lorottaa tulee piinallisen tutuksi. Kerrostalossa asumisen ajoilta perheellemme on jäänyt paha tapa kutsua ihmisiä ääntä kuvaavilla koodinimillä. Sellaisilla kuten Kopistelija, Huutajaperhe ja Paukuttaja. En halua tietää, miksi meitä kutsuttiin.
Naapurin tapa aivastaa tai lorottaa tulee piinallisen tutuksi.
Vanhassa puutalossa vuodenaikojen vaihtelu tuntuu paitsi ihan konkreettisesti lämpötilassa myös äänimaailmassa. Kesäkuumalla laudat napsahtelevat, talvipakkasilla paukkuvat. Talomme sijaitsee tuulisella niemellä, ja kun mereltä puhaltaa täysillä, nurkat kirjaimellisesti ulisevat ja valittavat. Kerrostalossa asuessamme ikkunoiden tiivisteet päästivät tuulisella säällä pieruääniä. Jännää sekin.
Joskus, kun on yksin kotona ja on hiljaista, vanha talo alkaa päästellä salaisia ääniään. Huokaisu siellä, rapsahdus tuolla, ihan kuin yläkerrassa lauta narahtaisi askeleen alla. On hyvä merkki, kun ääniä kuuluu. Talo elää.
