Kaukaisessa nuoruudessa vuosituhannen alussa ystävä muutti Suomesta etelän lämpöön. Yhteydenpidon vaikeudet hahmottuivat nopeasti, koska silloinen internet oli hidas ja kallis.

Tekstarit saapuivat 160 merkin pituisiksi pätkittyinä, ja monesti osa hukkui. Sähköposti kulki jo, mutta kun opiskelijalla ei ollut varaa omaan modeemiin, piti kirjoittelua varten taivaltaa kirjaston koneille jonottamaan. Siellä oli aina ruuhkaa, sillä kaupungin peikot panttasivat koneita ja latasivat internetistä intiimi­alueita esittäviä valokuvia disketeilleen.

Toki matkapuhelimella olisi voinut soittaa oman kodin rauhasta, mutta kuluja varten olisi pitänyt ottaa opinto­laina tai ryöstää keskituloinen läheinen. Onneksi kanta­kaupungin laidalta kuitenkin löytyi kioski, josta sai ulkomaanpuhelu­kortteja. Ne maksoivat parikymppiä, ja niillä sai soittaa puolen tunnin puhelun, joka kuulosti siltä kuin olisi sinkki­ämpäriin huutanut.

Lisäksi soitto täytyi sopia aikaeron takia päiviä, jopa viikkoja etukäteen. ”Joskus tulevaisuudessa kaikki on helpompaa ja voimme soitella näköpuheluita”, huusin ämpäriin, ja kymmenen sekunnin viipeellä ystävä maailman laidalla sanoi toivovansa samaa.

Nyt olen itse ystäväni lailla muuttanut etelän lämpöön, ja nopeutunut internet on kuin onkin mahdollistanut mannertenväliset näköpuhelut. Korttelipeikot löytävät intiimi­alueista niin teräviä kuvia, että niistä voi nähdä vaikka tulehtuneet karvatupet. Kaikista mahdollisuuksista huolimatta puhun ystävilleni vielä vähemmän kuin muinaisina puhelinkorttiaikoina, mutta yhtä hankalasti: puhelu sovitaan huolella ja sitten jännitetään, riittääkö ystävän mobiilinetti mökkisaunan eteiseen vai pitääkö kiivetä katolle. Lopulta molemmat huutavat jälleen kerran virtuaaliseen sinkki­ämpäriin, että yritetään joskus toiste uudestaan.

Kaukana ovat muutenkin ne ajat, kun puhelimella soitettiin ennakkoon sopimatta. Amerikkalaiset kyllä pirauttelevat vieläkin lankapuhelimistaan ahkerasti, ja se on häpeämätöntä. He eivät varmaankaan tiedä, että ensin pitäisi sopia puhelusta sähköpostitse, sitten varmistaa tekstarilla onko aika varmasti hyvä, ja vasta sitten valita numero. Nämä soittavat milloin vain haluavat aivan kuin se olisi normaalia. Yleensä en vastaa, tuijotan vain puhelinta kauhuissani, kuuntelen sitten puhelinvastaajaviestin ja soitan kyllä takaisin, mutta vasta seuraavana päivänä ja meditoituani ensin.

Tekstipohjainen kommunikaatio sopii liian hyvin kaltaiselleni vähä-ärsykkeisyyden ystävälle. Oli kyseessä sitten ilo- tai suru-uutinen, on helpointa kirjoittaa tekstari tai päivitys ja tuikata puhelin sen jälkeen sohvatyynyjen väliin, kunnes on tarpeeksi voimia ottaa vastaan kommunikaatiota.

Puhelussa täytyy olla niin läsnä. Virtuaalinen ihmisyys on helpompaa. Eivät ne kirjaston pornopeikotkaan olisi osanneet tehdä mitään oikealle ihmisiholle, vaikka kaiket päivät tuijottivat kuvia siitä.

Ongelma on juuri siinä, että ihmisyys ylipäätään on hyvin vaikeasti purettavissa merkkijonoiksi. Kirjoitetusta kielestä on päinvastaisesti mahdollista tehdä melkein loputon määrä tulkintoja. Juuri siitä syystä ihmiset traumatisoituvat deittisovelluksissa ja sosiaalisessa mediassa tuon tuostakin, kun kaikki on tekstin varassa.

Siksi varsinkaan ystävyydessä ei auta kuin virittää puhelin ja soittaa. Ääni kertoo monin verroin enemmän kuin tekstiviesti, mutta ei kuitenkaan tarpeettoman paljon, kuten kasvot usein. Ei sitä informaatiota liikaa pidä saada.